Me kaksi ja muut

27. Soutaa ja huopaa

A/N: moi, ja hyvää joulunaikaa teille jokaiselle, jotka lukee tätä julkaisuhetkellä! Huomasin just, että tää tarina on täyttänyt jo vuoden (apua), ja että luvuissakin mennään jo yli puolessa välissä (no worries, jos kirjotan samaan tahtiin niin menee vielä vuos, ennen kuin  saan tän loppuun((en odota sitä))) kiitos myös kaikille, jotka on votettaneet tai jaksaneet kommentoida, se on mulle käsittämättömän suuri juttu. seuraavan luvun pitäis ilmestyä jos suurempia ihmeitä ei satu niin 1.1.2022, joten tapaamme jälleen silloin ;D

○●○

"- sit mä vaan sanoin sille, että valitsee mun tai sen jätkän väliltä. Jos se haluaa mun elämään, niin ovi on auki, jos se haluu pois mun elämästä, niin ovi on niinkin päin auki, mutta mä en aio katella kun se ramppaa siinä ovella, ja lähtee aina kun sillä menee huonosti, ja tulee sit itkee, kun sen jätkä jättää sen", Mira kertoi mulle sen kaverista ylidramatisoiden, mikä sai mut hymyilemään huvittuneena.

Mulla oli ollut ikävä Miraa, sen ääntä ja sitä tuttua tunnetta, mikä mulla oli aina sen seurassa. Me oltiin sovittu näkevämme uudenvuoden jälkeen, ja mä olin saanut vihdoin aikaiseksi ottaa yhteyttä siihen. Mä en voinut kieltää, etteikö se osittain johtuisi siitä, että mun ja Vekun välit olivat jälleen jäissä, ja Tompankin kanssa oli hankalaa. Vaikka mun syyt viettää laatuaikaa kynsistudiossa Miran kanssa eivät olleet parhaimmat, mä olin silti iloinen, että mä olin juuri siellä juuri nyt.

"Mitä se sun kaveri sitte teki?" mä kysyin jatkokysymyksen Miran aikaisempaan tarinaan.

"No sepä se onkin, ei sitä oo näkyny sen jälkeen. Toisaalta en kyllä ikävöi, koska mä en oikeesti jaksa olla se, jonka olkaa vasten voi itkeä sillon ku menee huonosti. Muutenki ystävyyssuhteet, jotka on ykspuoleisia vituttaa", se tuhahti.

Mua tavallaan satui se, että sen kuvaukset osuivat myös muhun. Mä en ollut koskaan sen tukena, mutta silloin kun mulla meni paskasti, niin sen seura alkoi taas kelpaamaan. Mä olin ihan vitun paska ihminen.

"Must tuntuu, et tollaset ihmiset tuo sun elämään vaan vitusti paskaa." Mä hetken odotin huomautusta mun kiekenkäytöstäni, mutta ravistin päätäni tajutessani, että Vekku ei ollut täällä.

"No jep", Mira totesi, ja nosti kyntensä joltain pöydältä, jossa se kynsityyppi teki sen kynsiä.

"Valmis", se säkenöi, ja näytti mulle uusia kynsiään.

"Mitä, ooksä jo nyt valmis?"

"Joo", se pyöräytti mulle silmiään miramaisesti.

"Tää aika meni jotenki tosi nopeesti", sanoin hämmentyneenä. Musta ei yhtään tuntunut, että olin juuri istunut reilut kaksi tuntia kynsistudiossa ilman mun puhelinta tai pleikkaa.

"Ooksä ihan kunnossa?" Mira kokeili mun otsaa. "Toi oli huolestuttava lause sulta."

"Miten niin?"

"Yleensä sä valitat jo kymmenen minuutin jälkeen, miten tylsää sulla on", Mira mainitsi mun muistin virkistykseksi.

"No ehkä joo, mut tänään oli ihan hauskaa. Sun elämässä tapahtuu niin vitusti kaikkee, että mä jaksan kuunnella", mä vakuutin sille epäsuorasti viihtyväni sen seurassa.

"Eiks sun sitten?" se kysyi pukiessaan takkiaan.

"Ei nyt oikeestaan, mä lähinnä treenaan, treenaan ja hakkaan pleikkaria", mä sanoin tuijotellen mun kengänkärkiä, ja vedin hupun päähäni suojaamaan mun kasvoja.

"Okei, nyt mp lopputuloksesta", Mira tiedusteli uusiin kynsiinsä viitaten, meidän astuessa ulos pienestä putiikista raikkaaseen ulkoilmaan.

"Onpa ne lyhyet - luonnolliset?" mä hämmennyin katsoessani kynsiä.