Me kaksi ja muut

3. Tunnetaanko me?

A/N: Pyydän anteeksi. Mää luku on vaan yks sotku, mutta ehkä kestätte.

○●○

Sunnuntaina mä kävin aamusta kuntosalilla itsenäisellä treenillä. Yritin hakea treenaamisessakin kultaista keskitietä, ja treenata niin, että peruskunto pysyisi läpi kauden hyvänä, mutta niin, etten hyytyisi kauden loppua kohti mentäessä. Muutenkin tuntui, että marraskuu söi voimia; ei oikein saanut treenien ja pelien ohella mitään aikaiseksi. Koulukin oli jäänyt paitsioon.

Mä opiskelin aluksi kolmoisstutkintoa, mikä ei ollut ollut todellakaan hyvä idea. Lätkän viedessä mun elämästä tuhottomasti aikaa, tiputin ammatilliset opinnot pois, ja päätin keskittyä pelkästään lukioon. Mun tuli rehellisesti sanottuna käytyä aivan liian harvoin siellä, koska opiskelu ei ollut koskaan ollut mulle se tärkein juttu. Joukkueen puolesta oli järjestetty niin, etteivät treenit ja oppitunnit menisi päällekkäin.  En mä silti ollut jaksanut käydä koululla treenaamisen lisäksi. Mun opinnot olivat jo nyt venytetty kolmeen ja puoleen vuoteen. Mä en rehellisesti sanottuna ollut varma, saisiko mä lukiota ikinä loppuun. Tällä hetkellä mä olin jo aika lähellä valmistumumista, mutta samalla mun poissaolokiintiöt olivat täysiä.

Mutsi oli vahvasti sillä linjalla, että mun tosiaankin pitäisi suorittaa lukio. Sen jälkeen mun pitäisi mennä oikeustieteelliseen, koska siellä mun vahvuudet kuulema oli. Mä en itse allekirjoittanut sitä.

Nyt mä yritin vääntää viimeistä äidinkielen tutkielmaa jostain vitun pilkkusäännöistä. Mun motivaatio oli nollassa, ja ajatukset harhailivat teillä tietämättömillä. Mä en, miten suomi oli niin helvetin hankala kieli, vaikka mä olin puhunut sitä mun koko elämäni äidinkielenä.

Mun kielipää oli muuten erittäin hyvä. Saksa ja englanti olivat luonnistuneet multa koko peruskoulun erinomaisin arvosanoin, enkä mä ruotsissakaan huono ollut. Suomi oli vain jotenkin välillä ihan ylitsepääsemättömän hankalaa, eikä mua oikein muutenkaan napannut.

Äidinkielessä mä en osannut kirjoittaa luku- enkä kirjoitustaidon vastauksia. Viime kirjalisuuden kurssilla mun kirjottama tarina oli alleviivattu kokonaan punaisella tussilla, mun lauseista puuttui ilmeisesti kokonaan predikaatti. Mikä vittu edes oli predikaatti?

Kun mun mielenkiinto kouluprojektia kohtaan lopullisesti hävisi, suljin MacBookin kannen ja heitin lyijykynän turhaantuneena kädestäni. Mua otti päähän, sillä tuntui, etten mä vain osannut, enkä oikeestaan edes jaksanut yrittää. Toisaalta mua sitten ärsytti, kun en saanut mitään aikaiseksi, joten olin valmiina repimään hiukseni yksi kerrallaan irti päänahastani, jos se vain saisi vitutuksen loppumaan.

Mulla oli lätkän ulkopuolella vähän liiankin vähän sosiaalista elämää. Mä en oikein tiennyt, miten kuluttaisin vapaapäiväni. Tomppa oli jonkun säätönsä luona. Mun koulukaverit olivat jossain etelän lomalla, sillä ne saivat lukionsa päätökseen jo viime keväänä. Mira ei ollut vastannut eilisen jälkeen puhelimeensa. Salilla mä olin käynyt jo tänään. Liukkaassa säässä ei napannut lenkkeillä, enkä mä muutenkaan tykännyt siitä. Mun olo oli niin energinen, etten pystyisi katsomaan Netflixiä tai viettämään loppupäivää sängyssä makoillen.

Siispä mä sain loistavan päähänpiston, ja nappasin lompakkoni sekä puhelimen taskuun lähtien sähikäisenä ravaamaan portaita yläkertaan. Sieltä mä nappasin naulakosta toppatakin ja työnsin bussikortin farkkujen takataskuun huikkaten olkkarissa löhöileville porukoille heipat.

Mulle tuli harvoin sellanen olo, että tarvitsisin alkoholia. Mun venaillessa jäätyneellä bussipysäkin penkillä dösää, mun olo oli ehdottomasti sellainen. Valmentajat usein räyhäsivät, että alkoholi ei kuulunut urheilijan elämään, mutta ei se ollut niin tarkkaa. Kyllä mä tiesin, että monet meidänkin joukkuelaiset kävivät viihteellä useasti viikossa. Jos mä join, mä join aina kotona. Mulla ei ollut fiilistä lähteä baarin tukahduttavaan kuumuuteen ja ihmistungokseen juomaan ylihinnoiteltuja ja lämpimiä drinkkejä.