Me kaksi ja muut

4. Teetä, tuikkuja ja morkkis

A/N: Jeee, sain tänään viimeset koulujutut hoidettua ennen joulua ja olen fiiliksissä. :b
Toivon, että mulla olisi nyt ainakin joululomalla aikaa kirjoitella tätä, mutta katsotaan. Hyvää joulun odotusta kaikille!

○●○

Mä heräsin aivan liian aikasin. Mira mun vieressä etsi kädellä puhelintaan. Mun pää tuntui siltä, että olin varma, etten enää koskaan juo. Mulla ei äkkiseltään ollut mitään muistikuvia eilisestä. Oikeasti mulla ei ikinä mennyt muisti, eikä mulla ollut koskaan pahaa darraa, ei siis ikinä. Nyt koitin pelkästään avata mun silmät, mutta olin ilmeisesti unohtanut illalla sulkea myös sälekaihtimet, sillä sokaistuin auringon valosta. Ummistin heti vaikerruksen saattelemana silmäni.

Mä tarvitsisin buranan ja lasin vettä, sillä mun suu ja kurkku olivat niin kuivia, että musta tuntui, ettei musta lähtisi ääntä ollenkaan. Päätä särki, ja mä halusin vain nukahtaa uudelleen, sillä mä kokemuksesta tiesin, että uni hyvä darralääke. Mä vetäydyin pois Miran lämpimästä kainalosta ja käänsin sille selkäni vaipuen uuteen alkoholin värittämään levottomaan uneen.

Seuraavan kerran kun mä heräsin, ketään ei ollut enää mun vieressä. Hautasin itseni peiton alle, sillä makkarissa oli edelleen ihan hiton kirkasta. En nähnyt mun krapulaisilla silmilläni lähes ollenkaan, ja valo kirveli mun verkkokalvoja. Mun olo ei ollut onneksi enää niin pahoinvoiva, enemmänkin sellainen turtunut ja vähän väsähtänyt.

Mä hapuilin yöpöydältä puhelintani. Mutsilta oli tullut viesti, jossa se oli kysellyt mun perään, ja mä kuittasin sille olleeni yötä Miralla. Kello näytti jo yhtätoista. Mä en normaalisti nukkunut edes viikonloppuisin näin pitkään.

Raotin peittoa hiljalleen, niin että mun silmät pääsivät hitaasti tottumaan makkarin kirkkauteen. Hetken mä sainkin miettiä, että valehtelivatko mun silmät, sillä mä en todellakaan ollut kotona enkä Miralla, vaan jossain mulle täysin tuntemattomassa kämpässä.

Mun sydän tykytti vähän normaalia kovempaa, kun vuodatin puoliääneen kaikki tietämäni kirosanat ja aloin pukea yöpöydälle viikattuja farkkuja jalkaani. Mä olin ollut illalla laskuhumalassa ilmeisesti vieraskorea, sillä mä en normaalisti ikinä viikannut vaatteitani.

Kun olin saanut puettua farkut jalkaani ja paidan oikeinpäin päälleni, lähdin kuulostelemaan varovasti, oliko tässä kämpässä ketään. Mä toivoin kaikki sormet ja varpaat ristissä, että asunnon omistaja olisi töissä. Tänään oli maanatai, ja normaaleilla ihmisillä oli koulua tai töitä. Haaveilin voivani livahtaa huomaamattomasti ovesta pihalle, kävellä kotiin, ja unohtaa koko aamun olemassaolon.

Hiivin hiljaa makuuhuoneeb aukinaiselle ovelle ja katsoin oviaukosta keittiöön.
Asunto näytti suhteellisen pienelle, makkarin ovelta näki sekä keittiöön, parvekkeen ovelle että ulko-ovelle. Kämppä oli tosi puhdas. Mä jopa vähän ihmettelin, miten sen omistaja jaksoi pitää sitä niin siistissä kunnossa.

Hetken mun katseltua olohuonetta, huomasin jonkun oranssitukkaisen pojan puuhastelevan keittiössä. Ja se joku näytti tutulle.

Mun omatunto ei darrasta johtuen edes jaksanut koputella siitä, että mä olin nukkunut jonkun toisen vieressä, ja eksynyt kännipäissäni väärään kämppään, mutta mun olo oli erittäin hämmentynyt.

"Huomenta kännikala", se sitten tervehti rennosti.

Mä en oikein ottanut selvää, viittasiko se sillä johonkin, vai sanoiko se vain normaalisti noin.
Se ei jäänyt selventämäänkään mulle, vaan jatkoi kokkailuaan kääntäen katseensa pois musta.

"Tuutko syömään, mä paistoin sulle kananmunii?"

Nyt mä olin ihan vitusti enemmän hämmentynyt, mutta kävelin silti sen pieneen keittiöön ja istuin kahden hengen ruokapöydän ääreen. Näytin varmaan ihan karsealle ja mua vähän ahdisti, sillä mulla ei ollut mitään muistikuvaa, mitä hittoa eilen oli tapahtunut.