Me kaksi ja muut

20. Erikoinen joulu

A/N: mulla ei ollut oikeestaan muuta sanottavaa kun ihan superisti kiitos 1k lukukerrasta ja että hahmokortit on tällä hetkellä mulla työn alla, joten ne tulee ehkä ens luvun yhteydessä tai sitten omana lukuna, en oo vielä ihan varma.
ja ainiin, jo luku 20 wow.

○●○

Ihmiset katsoivat mua, tutut kasvot tuijottivat, ja tuttujen äänten kuiskailu kuului kovana mun korvissa. Se oli sietämätöntä ja mä olisin halunnut haihtua, mutta mä en voinut. Mun täytyi pysyä siinä, ja vaikka mä kuinka vastustin, mun jalat olivat liimautuneet kiinni lattiaan.

Benjamin on homo.

Benkku tykkää pojista.

Pitäisköhän ostaa sille joululahjaksi stringit ja rintaliivit, tulis varmaan käyttöön.

Ja sitten se ilmestyi niiden kaikkien kuiskausten keskelle, hiljensi suut ja käänsi yliluonnollisen isot päät kävellessään kohti mua. Mä halusin suojautua, sulkea silmät ja käpertyä pieneen kasaan, leikkiä että mua ei ollut olemassakaan.

Vekku käveli mun luokseni itsevarmoin,  keinuvin askelin ja hymyili. Ei kauniisti tai suloisesti, vaan enemmänkin häijysti tai ilkeästi, vaikka niillä sanoilla ei Vekkua voisikaan kuvailla.

Se tarttui rajusti mun kasvoistani kiinni, nousi varpailleen, ja painoi suudelman mun huulilleni. Se oli pehmeä sekä vähän röyhkeä, mutta yksipuoleinen suudelma, sillä mä seisoin kauhusta kankeana kaikkien ihmisten tuijottaessa mua. Niiden katseet eivät ollet yllättyneet, vain inhoavat, kauhistuneet, närkästyneet, vahingoniloiset.

Mä luulin pääseväni helpotuksesta ja puristavasta ahdistuksesta, kun se irrouttautui mun huulistani. Kuitenkin samalla hetkellä Vekun käsi liukui uskomattoman luonnollisesti mun farkkujeni sisään, eikä arkaillut liikkeidensä kanssa ollenkaan.

Sen ilme oli kylmä, mitään sanomaton ja se pelotti mua vähän. Tai olisi pelottanut, jos en olisi muuten suorastaan kauhuissani muiden ihmisten katseista.

Vaikka tilanne oli hirveä, ja ihan vitun ahdistava, mä en voinut olla tuntematta nautintoa mun housuissa harhailevasta Vekun kädestä. Mä yritin ajatella kaikkea epäkiihottavaa, mutta se ei oikeastaan auttanut. Mun huulilta karkasi tahtomaton, häpeällinen voihkaus.

Mä tunsin jatkuvasti nautinnon, minkä Vekku tuotti mulle, mutta samalla mun silmien edessä vilahteli tuttujen ja tärkeiden ihmisten kasvoja.

Mä en halua tavata sua enää.

Mä en halua olla sun ystävä jos sä oot tollanen.

Sä olit muutenkin epäonnistunut lapsi, mutta tässä menee jo raja.

Ja sitten kaiken keskellä meidän päävalmentaja käveli mun luokseni uhkasvin askelin. Ja jo ennen kuin se avasi suutaan, mä kuulin päässäni sen jylisevät sanat.

"Me halutaan meidän joukkueeseen oikeita miehiä ja mun kuulemieni lähteiden perusteella sä et ole osoittanut olevasi sellainen. Tämän vuoksi mä jouduin irtisanomaan sut."

Sanojen jälkeen kuva vaihtui ja musta tuntui, että koko mun tuleva elämäni vilisi silmien edessä. Siellä oli Benkku, Benkku, joka asui pienessä nuhjuisessa yksiössä. Benkku, joka ei pelannut jääkiekkoa, jolla ei ollut ystäviä tai perhettä. Benkku, jolla ei ollut mitään.

Ja mä tiesin, että se oli kuva musta tulevaisuudessa. Mä olin luopunut kaikesta, vain sen vuoksi, että Vekku pitäisi musta, mutta se ei pitänyt.

Mä heräsin yltä päältä hiessä ja koko kroppaa vapisutti edellinen uni. Unen luomia ajatuksia ja uhkakuvia oli vain mahdotonta sivuuttaa, vaikka mä kuinka yritin. Yöllä ajatukset vain aina harhailivat, eikä sille voinut oikein mitään, vaikka yrittäisikin estää.