Me kaksi ja muut

13. Vitun Vekku

Joulukuun kolmas viikko tuntui samanlaiselta kuin aikaisemmat. Mä en edes kunnolla tajunnut, että joulu alkoi lähestyä. Olin suklaan himossa syönyt joulukalenterini jo. Ups.

Mä en ollut ostanut mitään joululahjoja. Lumi ei ollut tullut, eikä meillä oltu leivottu vielä mitään joululeivonnaisia. Ei ollut vielä joulu.

Vaikka joulu ei näyttänyt tulevan, ja sää näytti jopa harmaammalle kuin aikaisemmin, niin mun pelaaminen oli alkanut kulkea, vihdoinkin. Käytin kaiken aikani treenaten. Mulla oli kolme kertaa viikossa harjoitukset liigajoukkueen kanssa, joka päivä treenit tai treenejä meidän joukkueen kanssa. Sen lisäksi olivat ennen joulutaukoa tihenevään tahtiin tulevat sarjapelit.

Meidän joukkueella meni hyvin ainakin tuloksen valossa. Pinnan alla kuitenkin kyti. En ollut ollut tarpeeksi kiinnostunut selvittämään kuka tai mitä tapahtui, mutta tunsin erittäin kireän tunnelman hallilla. Jätkät tarvitsivat varmaan taukoa. Jos toisen ihmisen naaman näki joka päivä, niin tottakai se alkoi pikkuhiljaa tympiä.

Faija oli ollut suorastaan riemuissaan, kun mä olin viime pelissä tehnyt neljä maalia. Tälläkin hetkellä nuorten maajoukkueen päävalmentaja teki valintoja nuorten Leijonien joukkueesta vuoden vaihtessa pelattaviin alle kaksikymppisten maailmanmestaruuskisoihin. Mä olin ehdolla sinne.

Faijalle oli tärkeää, että mä pääsisin pelaamaan sinne. Se toivoi mulle menestystä uralleni. Maajoukkueessa menestys oli mahdollista, sillä juurikin viime vuonna Suomi oli voittanut kultaa kyseisistä MM-kisoista.

Ja olihan se tietysti ollut hienoa. Suomi – pieni ja piskuinen Suomi - oli voittanut kultaa. Se oli hullu ajatus. Me suomalaiset oltiin maailman parhaita. Me oltiin voitettu kaikki suuret jääkiekkomaat, ja nekin olivat yrittäneet yhtä tosissaan kuin mekin.

Saku Mäenalaisista ja Teuvo Teräväisisistä oli tullut uusi luku suomalaiseen jääkiekkohistoriaan. Ne saappaat olivat vain vähän liian suuret seuraavalle ikäluokalle, johon mä kuuluin.

Mä en halunnut lähteä useiksi viikoiksi toiselle puolelle maapalloa. Mun koti oli täällä, ja halusin viettää joulun mun perheen kanssa normaalisti. Mulla ei ollut päätäntävaltaa. Jos komento tulisi, niin eipä mulla olisi siihen sanottavaa. Silloin mentäisiin välittämättä jouluista tai mistään muusta, unelmat ja kirkas tulevaisuus edellä.

Ei mulla ollut vieläkään päätäntävaltaa mun elämästä. Mutsi ja faija tolkuttivat koko ajan, että koska mä olin aikuinen, mun pitäisi ottaa myös enemmän vastuuta. Mutta eikö vastuu ja vapaus kulkeneet käsi kädessä? Mulle kyllä kertyi vastuuta, mutta vapautta mä en saanut. Mulla ei ollut vapautta olla sellainen kuin olisin halunnut. Ei ollut vapautta päättää omista asioistani eikä vapautta tehdä, mitä mä halusin.

Se vitutti.

Perjantain peli oli meidän kotihallissa, ja faija oli tulossa katsomaan. Se oli ihan kiva juttu, mutta samalla vitun rasittavaa. Mä jouduin kuuntelemaan ruokapöydässä iltaisin sen neuvoja, mitä mun olisi pitänyt tehdä missäkin tilanteessa kentällä. Ihan kuin se olisi joku ammattilainen. Jos se kerta oli niin hyvä, että sen tarvitsi neuvoa mua joka asiassa, niin eikö se olisi vain voinut tulla itse pelaamaan. Niin me päästäisiin kaikki helpommalla.

Saman ohjeen halusin antaa niille ihmisille, jotka aina huutelivat jotain katsomoista kentälle.

Perjantaiaamuna sain tietää, että mun ja Karimin laitahyökkääjä oli taas laitettu vaihtoon, ja Tompan paikalle oltiin laitettu, kukas muukaan kuin, Vekku.

Vekku oli tuijottanut mua koko viikon vihaisesti kuin ampiainen. Se oli normaali muiden katseiden alla, mutta muuttui sellaiseksi kun kukaan muu ei nähnyt. Tulevasta pelistä tulisi vähintäänkin mielenkiintoinen.