Me kaksi ja muut

37. Anteeksi

15.8.21 en tiedä oonko mä jopa yllättyneempi kuin te
edit oon ollu näköjään vähän väsynyt kun vuosilukukin vuoden vinksallaan

○●○

Mun elämä oli kummallisen tyhjää. Päivissä oli sama aikataulu ja viikoissa sama kierto. Kaikki rakentui jääkiekon ympärille. Normaalina päivänä olivat yhdet pakolliset treenit ja yhdet vapaaehtoiset treenit. Mä osallistuin molempiin. Kun mun elämässä ei ollut Vekkua, päätin keskittyä täysillä jääkiekkoon.

Jääkiekkoon keskittyminen kannatti. Olin mä toki keskittynyt jääkiekkoon koko lyhyen elämäni, mutta juuri nyt se tuntui erityisen tärkeältä ja merkitykseltä. Mä olin viime kuukaudet keskittynyt itseeni ja omiin ihmissuhteisiini, joka oli tehnyt luultavasti hyvää. Aiemmin kaiken mun elämässä keskittäminen jääkiekkoon ei ollut tehnyt mitään tulosta, nyt se teki.

Musta tuntui, että mä heräsin eloon jäällä. Luistelu oli parasta ikinä. Mä olin kadottanut sen luistelemisen ilon jo kauan sitten - se oli vähän samanlaista kuin uuden taidon oppiminen. Uuden taidon oppimisen ilo meni siinä vaiheessa, kun taidon osasi jo. Silloin ei enää voinut saavuttaa enempää, joten dopamiinia ei enää syntynyt.

Jostain syystä tällä hetkellä luistelu sai dopamiinin hyrräämään mussa. Riitti pelkästään, että mä luistelin yhden kerran kaukalon ympäri. Mä olin jo yhtä hymyä.

Ja tietysti pelaaminen onnistui, koska se oli hauskaa. Paineet mun harteilla tuntuivat olemattomilta, eikä mua oikeastaan kiinnostanut, kuinka moni ihminen mua pleksien takaa katseli. Mulla oli kivaa.

Ikävöin toki Karimia pelaamaan mun rinnalle. Meidän välillä oli yhteys, jollaista mä en usko että löytyisi kenenkään muun kanssa. Me jotenkin maagisesti vain tiedettiin, missä toinen oli ja, mitä toinen ajatteli. Ehkä sitä olikin jääkiekon taika.

Nyt mä olin oppinut pelaamaan myös mun uusien ketjukavereiden kanssa. Ei mulla ollut niiden kanssa niin vahvaa sidettä kuin Karimin kanssa, mutta olivat ne hyviä tyyppejä ja tosi hyviä pelaajia. Mun huulille levisi hymy väkisin pieni hymy aina, jos Eelis voitti aloituksen tai kun Tuukka syötti täydellisen lättysyötön mulle. Joo, mulla oli hauskaa.

Mulla oli niin hauskaa, että mua yleensä stressaavissa peleissä mä olin ihan elemementissäni. Ja vaikka tehopisteet eivät olleet tärkeimpiä, niin olin viimeisissä viidessä pelissä saanut 17 tehopistettä. Vaikka ei seuraisi jääkiekkoa, tietäisi silti, että se on paljon.

Oli ärsyttävää kuulla, jos toisilla meni hyvin. Poikkeuksena oli tietysti, jos omalla lapsella tai lapsenlapsella meni hyvin. Silloin elämä loisti.

Ei mulla toki ollut kokemusta omista lapsista tai lapsenlapsista - luojan kiitos - mutta faija oli ainakin viime aikoina ollut onnellinen. Se oli käynyt katsomassa jokaista mun peliä ja kehunut mut niiden jälkeen maasta taivaaseen. Se oli poikkeuksellista, sillä faija löysi aina jotain parannettavaa. Mä en ollut tiennyt, voisinko mä oikeasti olla niin hyvä, ettei se ollut löytänyt parannettavaa. Helmikuun lopussa mut valittiin Liigan kuukauden pelaajaksi. Mä en halunnut, että se nousisi mun päähän, mutta kai mä olin sitten aika hyvä.

Mun valmentaja piti mut menestyksestä huolimatta silti kolmosketjussa ja mun jalat maan päällä. Ehkä se oli hyvä.

Mun elämä oli tyhjää ilman Vekkua ja Mestistä ja koulua. Tylsyydessään keksi asioita. Kyllä mä näin Tomppaa muutaman kerran. Ei me tehty ihmeempiä, vain oltiin ja juteltiin ja vältettiin Vekun päätymistä keskusteluihin. Se oli mulle yllättävän hankalaa, sillä Vekku tuntui jollain tavoin linkittyvän mun kaikkiin ajatuksiin ja viimeisimpiin tapahtumiin mun elämässä. Tomppa onneksi ymmärsi. Tomppa oli paras.

Tylsyydessäni kävin myös tapaamassa mun isovanhempia. Ne kyselivät aluksi Miran perään, mutta mä sanoin niille suoraan, että me oltiin erottu. Mummokaan ei sanonut mitään, vaikka se oli rakastanut Miraa jopa enemmän kuin porukat.