Love of Mine || OLEKSI (2)

Luku 11

~Sari~

Herään 8.00, kun joku nuolee kasvojani. Availen silmiäni ja näen Rillan, jota alan heti rapsuttaa. Rilla näyttää tykkäävän siitä ja jatkaa nuolemistani. Nousen istumaan ja halaan koiraa, kunnes nousen kokonaan ylös. Talossa on aivan hiljaista, sillä kaikki muut nukkuvat vielä. Mutta ei se minua kyllä haittaa ollenkaan, tämä rauha ja hiljaisuus on ihanaa. Menen keittiöön juomaan lasin vettä ja samalla annan Rillalle ruokaa ja vaihdan hänelle puhtaan raikkaan veden myös, jonka jälkeen suuntaan vessaan. Teen tarpeeni, jonka jälkeen pesen käteni ja kasvoni. Levitän myös kasvorasvaa ja laitan huulirasvaa, sekä ripsaria.

Viimeisenä puhdistan vielä silmälasini, jotka ovat aivan likaiset. Ne ovat kyllä aina likaiset, koska linssit sotkeutuvat aivan hetkessä, ihan sama kuinka usein ne puhdistaa. Laitan lasit takaisin päähäni ja kappas maailma kirkastui heti, nyt taas näkeekin jotain kunnolla. Palaan pois vessasta ja kaivan laukusta vaatteet, jotka puen päälleni. Sen jälkeen laitan Rillalle valjaat ja puen itselleni takin, sekä kengät. Yhdistän vielä puhelimeni kuulokkeisiin ja laitan musiikkia soimaan. Laitan puhelimen taskuun ja vaihdan vielä aurinkolasit päähäni, jonka jälkeen avan oven ja astun ulos Rilla perässäni.

Lähdemme kävelemään portaat alas, kunnes vihdoin pääsemme ulko-ovelle ja astumme pihalle. Hengitän ihanaa ulkoilmaa keuhkoni täyteen, jonka jälkeen lähdemme Rillan kanssa kävelemään. Pääsemme pian lähellä olevalle syrjäisemmälle reitille, jossa ei ole paljon ihmisiä. Täällä on jonkin verran opiskelijoita ja töihinmenijöitä tällä hetkellä, kun ei ole viikonloppukaan. Silloinhan kaikki varmaan olisivat vielä nukkumassa.
Kävelemme Rillan kanssa jonkin sortin lenkin, kunnes palaamme takaisin Ollin ja Aleksin luokse. Avaan oven vara-aivaimella, joka minulla sattui olemaan taskussa ja astun Rillan perässä sisälle. Riisun ulko-vaatteni ja päästän Rillan vapaaksi, jonka jälkeen sammutan vielä musiikin ja vaihdan silmälasit päähäni. Jätän kuulokkeet ja aurinkolasini lipastolle ja tietysti ne ovat kotelossa suojassa.

Kävelen keittiöön juomaan, niinkuin Rillakin teki ja sen jälkeen alan valmistaa aamupalaa. Teen meille aamupalaksi lättyjä, koska lähdemme tänään kotiin ja tekemäni lätyt ovat olleet aina kaikkien herkkuja, varsinkin Ollin. Tottakai keitän myös kahvia. Jossain vaiheessa saan lätyt valmiiksi ja nostan pöydälle vielä appelsiinimehun, vesikannun, mansikkahillon ja varalta leipätarvikkeet, jos joku haluaa leipääkin, jonka jälkeen lähden herättämään muita. Pian istummekin kaikki pöydän ääressä, juttelemme kaikenlaista ja nautimme aamupalasta.

Aamupalan jälkeen muut tekevät aamuhommat ja katselemme elokuvaa, kunnes päädymme pelailemaan kaiken maailman pelejä. Pelaamme ainakin perus pelikorteilla jotain pelejä, Skib-boa ja Cluedoa ja meillä oli kyllä oikeasti ihan hauskaa pelatessa. Pelailujen jälkeen syömme makaroonilaatikkoa, käymme ulkona Rillan kanssa ja pakkaamme loppuun, kunnes ahtaudumme autoon ja lähdemme kohti lentokenttää.

Pääsemme lentokentälle ja Jari lähtee nostamaan tavaroita takakontista. "Leon, ollaan perillä.", huhuilen ja käännän katseeni taakse, jossa hän on kuulokkeet korvillaan ja näyttää nukkuvan Ollia vasten. Ainiin Jari ajoi tänne, minä olin myös edessä ja pojat takana, koska mahtuvat sinne paremmin, kuin minä ja Jari. Aleksi ja Olli herättelevät Leonia ja saavat hänet hereille. Leon katselee hetken hämmentyneenä ympärilleen, kunnes hänen silmistä alkaa valua kyyneleitä ja hän kääntää päänsä lattiaan.

"Leon, mikä tuli?", Aleksi kysyy huolissaan. "E-ei mi-mikään.", Leon takeltelee ja pitää katseensa maassa. "Kerro, me ei päästetä sua ennen sitä pois tästä meidän välistä.", Olli sanoo totisesti, mutta Leon vain pudistaa päätään. "Vo-voiko ä-äiti ja i-isi mennä he-hetkeksi ka-kauemmas?", Leon pyytää. "Tottakai kulta, jos se sua auttaa puhumaan ees jollekki. Mut kerro eka että onko tää jotain vakavaa?", pyydän, jolloin Leon pudistaa päätään. "Okei me mennään tonne oville oottaa, tuu sit sinne.", sanon, johon Leon nyökkää.

~Leon~

Pidän katseeni visusti lattiassa ja itken, koska minulla on niin paha mieli tällä hetkellä, enkä halua palata kotiin. Siellä ei ole yhtään hyvä olla, kaikki vaan kiusaa mua. En oo puhunut tästä kellekkään, koska en vaan uskalla. Enkä halua kannella, kun joutuisin vaan isompiin ongelmiin sen takia. Tälläkin hetkellä mua sattuu, mut oon yllättynyt et kukaan ei oo huomannut kauheaa mustelmaa mun kyljessä ja ja jalassa tai sitä haavaa mun jalassa. Tai sit ne vaan luuli et oon loukannut itteni.

"Leon, huhuu.", Olli sanoo. "Pystysiktö sä kattoo meitä ja kertoo mikä on hätänä?"
"A-antakaa mulle vaan hali nyt eka, jooko?", takeltelen, koska sitä mä nyt oikeasti tarvitsen. Heti sen sanottuani tunnen kaksien käsken kiertyvän todella tiukasti ympärilleni ja itkuni vaan voimistuu. "Shh, ei oo mitään hätää. Heti ku pystyt niin ois hyvä jos kertosit mikä on?", Aleksi kuiskaa. "Mutta nyt ensin keksity vaan hengittää, ettet pyörry pian." Avaan turvavyön ja käännyn niin että painan kasvojani vasten Aleksin rintaa ja kuulen hänen sydämen sykkeen. Tunnen myös kuinka hänen paita alkaa kastua, mutta se ei tunnu häntä haittaavan. Olli alkaa silittää selkääni ja hiuksiani.

Jossain vaiheessa olen rauhoittunut sen verran, että alan selittämään. "M-mä en vaan ha-halua takas O-Ouluun, teitä tulee ko-kovaa i-ikävä. Mu-mulla e-ei e-ees oo siellä hy-hy-hyvä olla ja tä-täällä teidän lu-luona mun o-olo on p-pa-paljon tu-tur-turvallisempi.", kuiskaan takellellen. "Voi Leon, voitko selittää enemmän?", Olli pyytää varovasti. "Mu-mua pe-pelottaa si-siellä. Mu-mua on ki-kiusattu e-eskarista a-asti ja se vaan pa-pahenee jo-joka vuosi.", sanon ja alan taas itkeä, jolloin olen taas halauksessa. "Voi rakas tietääkö kukaan tästä", Aleksi kysyy ja pudistan päätäni. "E-emmää oo u-uskaltanu ke-kertoa koskaan y-yhtään ke-ke-kellekkää, ku pe-pelottaa mitä sit ta-tapahtuu mulle.", kuiskaan.

"Sä oot siis kärsinyt asiasta yksin näin pienenä ja jo kohta 5 vuotta.", Olli toteaa järkyttyneenä, johon nyökkään. "Miten sua on kiusattu?", Aleksi kysyy. "Mua on haukuttu, teitä ja perhettä on haukuttu, mua on syrjitty ja jätetty porukasta ulkopuolelle, mun on käsketty tappaa itteni, mut emmää oo pystynyt silti tekee itelle koskaan mitään, vaikka ajatuksissa on käynyt sellanenki. Sit on fyysinen puoli erikseen, mua on potkittu, hakattu, tönitty, kampittu ja kaikkea muutakin. Myös mun tavaroita ja vaatteita on hajotettu ja niitä on ollut vaikea selittää porukoille.", kerron itkien.

"Miten kukaan ei oo huomannut?", Olli kysyy. "Mä oon vaan väittänyt aina et oon kaatunut, satuttanut itteni jalkapallotreeneissä tai koululla leikkiessä ja äiti ja isi on aina uskonut sen. Ja sit jos oon itkenyt, niin oon akna sanonut syyksi sen et haavoihin sattuu.", kerron. "Voi Leon rakas, sä oot kokenut liikaa näin pienenä jo ja me ollaan siitä tosi pahoillaan. Ja muista että sä kuulut tänne vielä ja me yritetään keksiä jotain, et sun elämä muuttuu paremmaksi.", Aleksi kuiskaa ja vetää minut haliin, johon Ollikin liittyy. Jossain vaiheessa meidän on kuitenki erkaannuttava ja lähdettävä porukoiden luo. He ovat varmaan jo huolissaan, mutta onneksi tulimme tänne niin hyvissä ajoin että ehdimme varmasti vieläkin koneeseen.

Kävelemme muiden luokse ja Olli pyytää äitin sivumpaan. Juttelemme hetken aikaa Aleksin ja isin kanssa, kunnes äiti ja Olli tulevat takaisin luoksemme. Äiti näyttää surulliselta, joten päätän halata häntä, jolloin äiti hymyilee pienesti. "Teidän pitää nyt lähteä, että ehditte lennolle.", Olli toteaa. "Niin täytyy, oli ihana nähdä pitkästä aikaa. Tulee ikävä, mut yritetään nähdä mahdollisimman pian silti.", äiti ja isi sanovat ja halaavat jätkiä. "Ja Leon, sua tulee kaikista isoin ikävä, mutta muista että sä saat soittaa ja laittaa meille viestiä millon vaan ja voidaan soitella joka päivä videopuheluita. Me rakastetaan sua yli kaiken.", Olli ja Aleksi sanovat. "Joo, mäkin rakastan teitä ja tulee kova ikävä.", kuiskaan ja halaan vielä jätkien kanssa, kunnes on oikeasti lähdettävä. "Heippa.", toivotamme vielä, kunnes häviämme ovista sisälle lentokentälle.

_______

Sanoja: 1189

💔