Auringon peittävä tuhka

1. luku

♦

Jokainen päivä on omanlaisensa taistelu. Suurimmat viholliset eivät hyökkää talon nurkkien takaa, ne eivät yritä ampua aivojasi pellolle. Ne eivät ennusta kuolemaa.

Suurin ja pahin vihollinen olen minä itse itselleni. Ajatukseni hyökkäävät kimppuuni säälimättä, raatelevat jokaisen hetken päivästäni kiduttaen, mutta kuitenkin sen verran harkitusti, etteivät ne tapa. Sykli, se loputon sykli päivästä toiseen.

Kolmen kuukauden ajan väistelen ihmisiä, väistelen tulidemoneita. En ole tervetullut minnekään, aivan kuin otsaani olisi tatuoitu sana petturi.

Olisi aika kuolla pois. Hypätä järveen ja höyrystyä veden vaikutuksesta tuhkaksi aivan kuten se nuori tulidemonityttö kuukausia sitten, kun en ollut vielä yksin. Kun oli olemassa vielä joku, joka kaiken sen kiivauden ja vittuilun keskellä taisteli rinnallani. Ja minä puukotin häntä selkään. Julmasti. En osannut valita mitä tehdä, joten tasapainoilin reunalla. Kerroin demoneille asioita ihmisten toimista. Ja kun kerroin niistä ja demonit olivat valmiina hyökkäykseen, varoitin heitä. Kai, omalla tavallani. Näin pakokeinoni ja pakenin omieni joukkoon. Luulin, että se oli viimeinen valintani.

Mutta en kyennyt pysymään päätöksessäni. Tajusin, että haluan pelastaa ne, joita rakastan.

Ja siksi menetin kaiken.

♦

Rämmin polven korkuisessa lumihangessa otsalamppu päässäni kohti kanalaa, josta kuuluu jo vaativa kaakatus. Viisi minuuttia, ruoka on viisi minuuttia myöhässä ja kanat menettävät höyhenensä.

Oven aukeaminen on taas työn ja tuskan takana. Lunta on satanut lähes yhtä kyytiä kaksi viikkoa ja kaikki on aivan sekaisin. Vilkuilen selkäni taakse jatkuvasti ja yritän pitää ajatukset oven aukaisemisessa. Minun on pakko hakea lumilapio. Joudun taas rämpimään muutaman metrin kanalan toiselle sivulle, jossa lumilapio makaa seinää vasten. Hengitys höyrystyy pakkasessa. Keskityn lapion ottamiseen, en vilkuile sivuille. Ei siellä mitään ole. Vain tummia varjoja, vain haamuja menneisyydestä. Vain tulidemoneita, jotka pystyvät tappamaan-

Väristykset kulkevat pitkin selkäpiitäni, mutta sivuutan ajatukseni nopeasti. Ei. Älä ajattele. Keskityn saamaan oven auki. Se on ollut toimintatapani viimeiset kolme kuukautta. Elä hetkessä, keskity käsillä olevaan ongelmaan. Ajattele vain töitä.

Kanalassa on kauhea meteli, kuten aina. Kotkotus lisääntyy, kun kanat tajuavat kaksijalkaisen saapuneen seuraansa. Koska sähköt eivät toimi, joudun otsalamppuni avulla tarkistamaan, että kanat ovat pääosin kunnossa. Ensisilmäyksellä kaikki on kuten pitääkin.

Suunnistan hallin perälle, jossa säilytetään ruokia.

"Saatanan Eero", mutisen siirrellessäni haravoita, lapioita ja tyhjiä jyväsäkkejä. Eerolla on aina niin kiire tehdä asioita, että työt jäävät puolitiehen. Kotkotus kanalassa kiihtyy. Mokomat eivät voi odottaa edes muutamaa sekuntia.

Kaadan jyviä sankoon, nostan ja käännyn nähdäkseni varjon ovella. Jyvät tippuvat maahan ja huutoni lävistää ilman. Nappaan äkkiä hyllyltä lapion valmiina iskemään.

"Vera!" varjo piipittää. "Se olen minä!"

Lasken lapioni sydän edelleen hakaten hurjistuneena.

"Eero?"

"No niin. Ketä odotit?"

Pudistelen päätäni.

"Olenhan sanonut, ettei minua saa säikytellä. Ei varsinkaan pimeällä." Kyykistyn kauhomaan jyviä takaisin sankoon.

"No sori. Äiti käski tulla auttamaan."