Auringon peittävä tuhka

10. luku

♦

Odotan.

♦

Maisemat eivät ole muuttuneet. Metsää, välillä kyliä ja kaupunkeja. Ihmiset ovat rauhallisia. Mitä lähemmäs Helsinkiä saavumme, sitä enemmän näkyy romahtaneita taloja ja sitä enemmän minua alkaa ahdistaa. En tajunnut ajatellakaan miltä tuntuisi oikeasti palata takaisin.

Tuho on peittynyt viattoman valkoisuuden alle. Auto tärähtelee ja Jari tekee äkkiliikkeitä väistellessään rojua päästäkseen satamaan. Lähempänä huomaan hahmoja, jotka kiirehtivät paikasta toiseen, ja laivan siluetin vasten myrskyisää merta.

Jari pysäyttää auton ja astumme ulos tuiverrukseen. Muistot tulvivat mieleeni ja yritän pitää itseni kasassa, kun kuolleet, ystävät, viholliset vilahtavat verkkokalvoillani jättäen kalvavan tunteen.

Seuraamme Jaria hahmojen luo. Yksi heistä huomaa meidät ja kääntyy tervehtimään. En voi uskoa sitä. Sakke. Hänellä on edellee ne samat, ikäkulut lasit kuin tapaamispäivänämme, mutta siilitukka on kasvaut niin pitkäksi, että vaaleat hiukset tursuavat hupun alta. En uskonut enää näkeväni häntä.

"Sakke", sanon ja yritän peitellä hymyä. Sakke kurtistaa ensin kulmiaan, mutta sitten naama leviää virneeseen ja hän rientää halaamaan minua.

"Artun tyttöystävähä se siinä! Ihana nähä!"

En jaksa enää vastustella. Sakke saa luulla minua ihan kenen tahansa tyttöystäväksi haluaa. Halaan häntä lujasti.

"Mitä sinä- miten sinä-" änkytän ja Sakke naurahtaa.

"Suhteita."

"Minä luulin, että olit kuollut", sanon ja Sakke hymyilee surullisesti.

"Tässä ollaan, vaikka tiukkaa tekiki."

"Milloin lähtö on?" Jari kysyy väliin.

"No me ooteltiin teitä, joten iha sikäli. Tulukeeha perässä!"

Seuraamme Sakkea. Hän johdattaa meidät hahmon luokse, joka huutelee käskyjä tullen yli. Hetken pelkään sen olevan Alhava tai Reijola, mutta taas kerran saan yllätyttyä iloisesti. Marita. Hän tervehtii meitä kaikkia ripeällä kädenpuristuksella.

"En odottanut teitä näin paljoa", hän sanoo ja entinen ohjaajani luo kylmänsinisen katseensa minuun. "Luulin, että kysyit vain Veraa."

"Niin kysyinkin", Jari vastaa. "Mutta Vera oli mennyt mainostamaan pikku retkeämme." Mulkaisen Jaria nopeasti.

"Käy ajamassa auto kannelle", Marita sanoo Jarille ja katsoo sitten meitä muita. "Te muut voitte mennä jo laivaan."

Laiva on isohkon kalastusaluksen kokoinen. Kannella on jo yksi auto ja Jari ajaa omansa sen viereen. Ihmiset ympärillämme pyörivät ja hyörivät.

"Eivätkö nämä ihmiset yhtään mieti keitä me olemme?" Evelyn kysyy seisoessaan vierellämme. "Ei ihme, että soluttautuminen oli niin helppoa."

"Älä vielä sano mitään", sanon matalalla äänellä. "Ongelmia tulee vasta sitten, kun joudut riisumaan huppusi." Mitä sitten tapahtuu, kun ihmiset tajuavat, kuka heidän laivallaan on? En halua ajatella.

Yhtäkkiä portti sulkeutuu. Laiva nytkähtää ja pääsemme matkaan. Vihdoin. Jännitys kuplii mahassani. Mitä seuraa määränpäässä?

"Minne me olemme matkalla?" kysyn Maritalta, joka on juuri pyyhältämässä ohi.

"Viroon."

"Eikö se ole-" Niilo vilkuilee ympärilleen. "-tulidemoneiden hallussa?"

"Sotamies-"