Auringon peittävä tuhka

19. luku

♦

Ajatukset kiertävät kehää.

Osaisinpa polttaa itseltäni osan muistoistani.

Välillä minun tekee mieli pyytää Evelyniltä, että hän ottaisi muistoni pois ja voisin vain elää menneisyyttäni tarinoiden kautta, joita minulle kerrottaisiin. Minun ei tarvitsisi muistaa miltä ne tuntuivat.

"Mitä sinä täällä mökötät?" Dorjanin ääni kantautuu korviini.

Huokaisen.

"Sinun ei tee hyvää ajatella häntä."

"Sinä et ymmärrä. Hän... hän... on niin lähellä! Hän vihaa minua, mutta välillä hän... hän on täysin normaalisti ja tulen hulluksi!" Tunnen turhautuneisuuteni kasvavan joka sanan myötä.

"Ymmärrän paremmin kuin arvaatkaan."

"Mitä minun tulisi tehdä? En jaksa enää tällaista."

"Sano hänelle suoraan, että et kaipaa tällaista. Sano, että hänen valittava."

♦

Päivät kuluvat hitaasti, mutta tappavan varmasti. Löydetyn maakellarin ansiosta emme näe nälkää, mutta valitettavasti se aika, mikä menisi ruoan etsimiseen, kulutetaan vaellellessa maastossa tai nahistellessa. Vetäydyn muiden seurasta.

Kylään en voi mennä, sillä en halua nähdä enempää painajaisia ruumiista ja verellä kyllästetyistä kujista. Herään keskellä yötä hiestä märkänä ja sydän jyskyttäen. Kestää monta tuntia nukahtaa.

Nykyään nukun vain päivänvalossa, koska mitä muutakaan tekisin? Yöllä valvon ja menen seuraksi huutolaan kuka ikinä siellä sattuu olemaankaan. Sitten olen pari tuntia yksin kuunnellen Maritan ja Niilon itkua.

Kaikki tuntuu turhalta. Miksi taistella enää? Messis tulee emmekä me voi sille mitään. Evelyn sättii minua sisukkuuden puutteesta, mutta olen kuin tyhjiin puhkaistu ilmapallo. Mahdotonta enää puhaltaa täyteen.

Kolmantena päivänä ajaudumme Alecin kanssa hoitamaan Niiloa ja Maritaa. En ole sanonut hänelle sanaakaan sitten illan jolloin Marita kävi häneen kiinni. Mitä sanottavaa minulla olisi?

Pakotamme hiljaisina Niilon ja Maritan juomaan. Emme sano mitään ojennellessamme toisillemme leiliä.

Minun on pakko nostaa kissa pöydälle. Mutta mitä minä voisin sanoa?

"Alec."

Hänen katseensa jähmettyy kasvoihini. Nielaisen.

"Tiedän, että meidän suhteemme on... mikä on. Ja..." Mitä minun pitäisi sanoa? En kykene ajattelemaan mitään. Ajatukset risteilevät muodostaen ratkeamattoman solmun. "Minä... en edes tiedä mitä yritän sanoa. Pääni on vain yhtä sekamelskaa."

Alec laskee katseensa ja huokaisee syvään. Odotan sydän syrjällään hänen sanojaan.

"Tiedätkö... koko tämä... Viimeiset seitsemän kuukautta ovat olleet minulle vain yhtä sekamelskaa. En tiennyt mitä ajatella ja mitä tuntea. En tiennyt mikä oli oikein. Ikinä en ollut varma mitkä ovat todelliset tunteeni. Miten paljon niihin sekoittui uteliaisuutta ja kapinaa? En tiennyt."

En tiedä mitä ajatella. "E-eli?" Pelkään vastausta.

Alec pudistelee päätään.

"Minä en sano mitään ennen kuin tiedät itse mitä ajattelet. Minä en halua vaikuttaa sinun mielipiteeseesi, mutta ennen kaikkea..." Alec puree huultaan kuin epäröiden seuraavia sanojaan. "En halua elätellä toiveita."