Auringon peittävä tuhka

21. luku

A/N: Hei ihanaiset! Olen todella pahoillani, että tässä uudessa luvussa on kestänyt, mutta luku oli monen asian suhteen vaikea. Missä on mitäkin, mikä on tärkeää, miten nopeasti asioiden tulisi edetä. 

Intoa kyllä riittää joihinkin tapahtumiin, mutta sitten ne välissä olevat asiat... ugh, hankalaa... Yritin karsia tapahtumia, mutta silti tästä luvusta tuli massiivinen (10xA4). Kertokaahan taas mitä piditte, kommentit piristävät aina! Varsinkin Alecin takauma mietityttää kovasti: onnistuinko?

No, ilman sen enempiä jorinoita, 21. luku olkaa hyvät!

♦

En enää tiedä mitä ajatella. Siinä Vera kävelee, minun rinnallani näyttämättä vaivaantuneelta. Jokin sai hänessä aikaan muutoksen. Minäkö sen sain aikaan?

Toisaalta tunnen valtaisaa riemua, mutta toisaalta taas olen kauhuissani. Mitä jos kaikki loppuu huutoon ja kärsimykseen uudelleen? Vera ei tiedä vielä kaikkea. Hän ei tiedä vielä kaikkia salaisuuksiani ja mitä jos ne repivät meidät erillemme pahemmin kuin mikään muu?

Mutta minä kerron hänelle. Kerron, vaikka jokainen muisto tekee kipeää.

"Sain sinulle paikan ryhmässä 67", Evelyn sanoi pöytänsä takaa heti kun astuin ovesta sisään. Papereita ja rikottuja esineitä makasi pitkin lattioita.

"Hienoa", sanoin kommentoimatta sotkua. Hän vain hermostuisi. "Mikä nimeni on?"

Evelyn kohautti olkiaan ja otti pinon papereita käsiinsä.

"Ajattelin, että olisit vain Alec vaihteeksi. En jaksa sanaleikkejä. Revit vain tiedot irti Verasta ja lähdet sieltä."

Nyökkäsin.

"Sinua tullaan hakemaan Pasilan asemalta. Mene sinne."

Seisoin laiturilla ja yritin näyttää mahdollisimman eksyneeltä. Olin tehnyt tämän saman jo niin monia kertoja, että tiesin jo mitä oli odotettavissa. Tervehdys, hiukan vittuilua uudelle tulokkaalle ja johdatus suoraan asunnolle.

Kopautus olkapäähän.

Vieressäni seisoi suurinpiirtein ikäiseni tyttö, jolla oli maantienväriset, laineikkaat hiukset, jotka oli kietaistu poninhännälle. Katsoin häneen niin kylmästi kuin kykenin, mutta hän ei säpsähtänyt, vaan katsoi tiukasti takaisin sinisillä silmillään.

"Oletko sinä Alec?"

Nyökkäsin.

"Hienoa, mennään."

Mitä tämä nyt oli? Tyttö ei millään muotoa näyttänyt sellaiselta, joka pärjäisi ryhmässä päivääkään itkeä tihrustamatta. Hänetkö oli laitettu hakemaan minut?

"Haloo? Jäikö jotain epäselväksi? Mennään."

Kohautin olkiani ja seurasin häntä tyhjältä asemalta. Keskipäivällä kaduilla oli vilinä, mutta erotuimme väkijoukosta erittäin selkeästi ja ihmiset tekivät tilaa.

Tyttö ei ollut millään muotoa kiinnostunut kuka olin eikä häntä tuntunut kiinnostavan, että tietäisin kuka hän oli. Mielenkiintoista vaihtelua.

Saavuimme hökkelille, joka oli rakennettu taloromusta.

Hakijani astui sisään ja huusi:

"Unto! Hän tuli!"

Huoneeseen astui lyhyt mies, jonka parta oli kolmella letillä. Yritin olla tuijottamatta vaaleanpunaisia rusetteja. Täältäkö pitäisi informaatiota irrota?