Auringon peittävä tuhka

31. luku

A/N: Uutta lukua nyt kun olen edes hiukan saanut kerättyä itseäni kasaan äidinkielen yo-kidutuksen jäljiltä. Sen jälkeen teki kyllä heittää kaikki mihinkään kirjoittamiseen liittyvä romukoppaan, mutta ehkä se tästä. Mutta, sen enempiä itsesäälissä ryveksimättä, toivottavasti pidätte luvusta! Seuraavan luvun tulosta en osaa sanoa vielä, sillä YO-kokeet tosiaan alkavat ikävästi painaa päälle... mutta saa nähdä kuinka paljon tähän puran ahdistustani seuraavan puolentoista kuukauden ajan. 

Mutta, kiitos vielä edellisen luvun äänistä ja kommenteista! Olette ihania! <3

♦

Vera makasi maassa, pää savuten. Oloni oli heikko, tärisin kauttaaltani ja hänen muistonsa pyörivät mielessäni hurrikaanin lailla.

En kestänyt katsoa häntä.

"Matias", Evelyn sanoi tyynesti. "Vie sinä Vera jonnekin kuolemaan."

"Ei", sanoin tiukasti. "Teen sen itse."

Voisin ainakin varmistaa, ettei hän kuolisi tuskaliaasti. Katsoin Evelyniin niin terävästi kuin kykenin, mutta hän vain kohautti olkiaan.

"Tule sitten takaisin tuomaan muistoni."

Nyökkäsin. Nostin Veran lattialta ja minulle tuntematon tulidemoni auttoi saamaan hänet ylös portaita.

Kannoin hänet ulos huvipuistosta, alas mäkeä. Hämärä oli laskeutunut kuin varkain ja tiesin tulituksen alkavan pian.

Puristin Veran ruumista lujasti. Minun oli oltava kylmä. Vera oli nyt kuin kuollut minulle: hän ei olisi enää se sama henkilö kuin hetki sitten. Hän syntyisi uudelleen, ilman identiteettiä.

Ensimmäiset tulipallot iskeytyivät. Tiesin Evelynin juhlistavan tätä pientä voittoa muutamalla ylimääräisellä räjäytyksellä.

Olin Mannerheiminaukiolla. Seisoin sen laidalla, valmiina jättämään Veran keskelle kaaosta.

Epäröin. Rutistin Veran ruumista kovempaa, en voinut tehdä sitä, en vain voinut.

Käännyin kannoillani ja kävelin niin lujaa kuin väsymyksestä kirkuvat jalkani antoivat alueelle, jossa kaksikerroksiset bunkkerit sijaitsivat. Siellä missä kuolleita säilöttiin.

Käsivarsiani särki, halusin vain kaatua maahan ja jäädä siihen.

Löysin viimein tyhjän bunkkerin ja asetin Veran keskelle soralattiaa. Siirsin hiukset hänen kasvoiltaan.

Hän näytti kuolleelta.

En kyennyt liikkumaan. Tärisin, haukoin henkeäni, suru kasaantui sisälleni kuin tulivuoressa. Räjähtäisin minä hetkenä hyvänsä. Nyyhkäykset ravistelivat ruumistani.

Mutta kyyneleitä ei tullut

Miten kovasti toivoinkaan olevani ihminen, joka pystyisi valuttamaan edes osan surusta kyynelien mukana. Että olisi edes joku keino saada suru ulos, saada se helpottamaan.

Mitä olinkaan tehnyt?

Ei.

Minun oli tehtävä se. Minä olin tulidemoni, minä kuuluin tulidemonien puolelle. Ihmiset täytyi tuhota.

Vedin syvään henkeä.

Kovetin itseni.

Nousin. Loin viimeisen katseen Veraan ja kävelin pois.