Auringon peittävä tuhka

13. luku

♦

Ajatukset kimpoilevat edestakaisin, pyörivät kehää, tietämättä minne asettua. Mitä juuri tapahtui? Kuka minua odottaa? Minulla ei ole yhtään ketään, joka voisi odottaa jossain. Oliko se viesti tuonpuoleisesta? Tiedetäänkö siellä, että tulen kuolemaan ja he toivottavat minut jo nyt tervetulleeksi?

♦

Rämmimme nilkan korkuisessa lumihangessa. Puku on tukahduttavan kuuma ja selkäni kastuu läpimäräksi ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Eero ja Sakke saavat laskettua matkaksi hiukan yli kolmekymmentä kilometriä suoraa linnuntietä, mikä saa aikaan syviä huokauksia.

"Jos pidämme vauhtimme kohtuullisena, matkaan ei mene kuin seitsemisen tuntia", Dorjan sanoo kuin rohkaistakseen. Kukaan ei kuitenkaan tunnu uhkuvan reippautta.

Kävellessämme yritän vain keskittyä seuraavaan askeleeseeni, mutta ajatukseni alkavat harhailla. Haluaisin kuollakseni kysyä Alecilta, mitä olento tarkoitti, mutta en voi. En vain voi. En ole niin itsekäs.

Ajatukseni kääntyvät Inkaan. Siihen, miten ilkeästi ja julmasti käänsin hänelle selkäni hyvästelemättä. Hän ei tiedä missä olemme - olemmeko edes elossa - ja ajatus siitä, että hän ei tiedä sitä, on kauhea. Mitä hän päättää vauvastaan? Aikooko hän pitää mahdollisen tulidemonin? En saa ehkä koskaan tietää.

"Oletko kunnossa?" Niilo kysyy yhtäkkiä viereltäni. Hätkähdän ja käännyn katsomaan häneen. Kevyt hiki on noussut pojan kasvoille.

"Miten niin?"

Niilo kohauttaa olkiaan. "Ajattelin vain... näytit niin mietteliäältä."

"Olen ihan kunnossa", sanon ja katson jalkoihini. En vieläkään tiedä mitä mieltä olen Niilosta. Hänen huolenpitonsa on liikuttavaa, mutta en kykene olemaan hänelle yhtä kiltti kuin hän on minulle ja se saa oloni tuntumaan kauhealta. Tunnen itseni täydellisen pahaksi hänen seurassaan.

"Entä sinä? Miten voit?" sanon hiukan takellellen.

"Kai ihan okei. Tämä kävely on mukavan terapeuttista. Ei tarvitse miettiä kuoleeko seuraavalla askeleella."

Hymähdän. Niin, todella terapeuttista, kun ajatukset hyökkäävät kimppuun kuin valmiina tappamaan olevat eläimet. Emme sano enää mitään, vaan jatkamme kävelyämme metsän hiljaisuudessa. Yhtäkkiä Sakke räjähtää nauramaan ja säpsähdän rajusti.

"Sakke! Mitä helvettiä?" älähdän, kun poika pudistelee päätään vieläkin hekottaen. Eero virnistelee hänen vierellään.

"Eero vaa kerto yhen hauskan jutun", Sakke sanoo virnuillen. Kohotan kulmiani. "Se vaan kerto, ku sie olit ekoja kertoja kanalassa."

Punastun hiukan. Tämä on noloa.

"Olit sie oikeesti päästäny lauman kanoja ulos?"

"Ovi jäi vahingossa auki", sanon puolustukseksi. "En arvannut, että ne olisivat niin äkkiliikkeisiä."

"Ja me jouduttiin jahtaamaan niitä koko iltapäivä", Eero sanoo hymyillen leveästi. "Äiti ei ollut järin iloinen."

Minunkin on pakko hymyillä muistolle. Aina kun oli saada kanan kiinni, se kaakattaen juoksi karkuun. Yksi oli jopa päässyt läheisen leveän ojan toiselle puolelle ja Eero oli yrittänyt hypätä sen luokse. Lopputuloksena poika oli saanut vain äärimmäisen kylmän kylvyn.

Sakke alkaa höpöttää kerrasta, jolloin hän, Pekka ja Leskinen maatilalla luokkaretkellä ollessaan olivat päästäneet lehmät laitumelta. Niilo liittyy keskusteluun ja kolmikko kertoo tarinoitaan menneestä elämästään. Vilkaisen taakseni, jossa Evelyn tallustaa. Hän kohottaa kulmiaan, mutta käännän katseeni nopeasti eteenpäin. Minun on saatava muistoni, aivan pakko. Minulla ei ole tarinoita kerrottavana. Ei sellaisia tarinoita, joille voisi hymyillä.