Auringon peittävä tuhka

37. luku

♦

Minua pelottaa.

Tämä ei voi olla todellista, ei voi olla, Veran on pakko puhua puuta heinää. Juoksen pimeässä tunnelissa kunnes isken jalkani portaisiin. En usko ennen kuin näen hänet. Puuskuttaen kiipeän portaat ja isken voimalla luukun auki.

Nainen kirkaisee ja tiputtaa kupin, joka särkyy lennättäen siruja minua kohti.

Tuijotan naista. Kaiken harmauden, ryppyjen ja elämän kurituksen takaa kykenen erottamaan naisen muistoistani. Tärisen. Minun mummani, Karin.

Hän ei näytä tunnistavan minua. Miten voisikaan? Siitä on melkein 12 vuotta.

Kiipeän luukusta nopeasti ja astun häntä lähemmäs.

"Do you have questions or what?" Karin kivahtaa kädet nyrkissä.

Puren huultani.

"Mumma."

Hänen suunsa loksahtaa auki ja hän räpyttelee tummia silmiään. Hänen silmänsä ovat sammuneet, aivan kuten minunkin. Tiedostan aivan hyvin, että silmieni tuli sammui sillä hetkellä kun sain tietää isäni olevan elossa, vaikka kukaan ei ole siitä sanonut, ei edes Dorjan.

"A-Alec?" Karin henkäisee. Nyökkään.

Hän pudistelee päätään.

"Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla isäsi luona?"

Hänen sanansa ovat kuin isku kasvoihin. Kuka odottaa isoäitinsä ensimmäiset sanat pitkään aikaan lapsenlapselleen olevan niin täynnä vihaa?

"Miksi minun pitäisi muka olla hänen luonaan?"

"Luulin, että olet koulutettu sotilas. Hänen pelastajansa."

"En minä ole kenenkään pelastaja! Minä... miksi et ole yhtään iloinen nähdessäsi minut?" Raskas tunne valtaa koko rintakehäni.

"Miksi? Miksi? On sinun vikasi, että Ellen kuoli!"

"Kuoli? M-milloin?"

"Pari viikkoa lähtömme jälkeen."

"Minä en edes tiennyt, että hän kuoli! Hän hylkäsi minut isän luo!"

"Koska oli kuolemansairas. Ja kuolemansairaaksi hän tuli, koska sinä ajoit isäsi hulluuden partaalle!"

Aivan kuin Karin löisi minua yhä uudelleen ja uudelleen sanoillaan. Äitini on kuollut eikä minulla ollut siitä hajuakaan. Isäni on elossa vaikka luulin hänen kuolleen.

Koko entinen elämäni on murskana, kaikki luulot, joihin tukeuduin, joista muodostui minä.

"Minä olin seitsemän silloin", sanon kykenemättä peittelemään vihaa, joka nousee jostain surun ja järkytyksen keskeltä.

"Ja silti onnistuit pilaamaan meidän kaikkien elämän", hän sihisee. Aivan yhtäkkiä hän iskee tulenlieskoja käsistään, mutta ehdin hyppäämään niiden tieltä.

"Mumma, minä-"

"Häivy! En halua nähdä sinua enää ikinä!"

Seuraavien tulenlieskojen myötä hyppään takaisin tunneliin ja juoksen vilkaisemattakaan taakseni.

♦

Alec on hiljainen palattuaan takaisin. Olemme jo pakanneet ja Kasperi työntää kovakouraisesti repun hänen syliinsä. Jokainen meistä saa pistoolin mikä tuntuu luksukselta ottaen huomioon, että aseidemme määrä on aina ollut vajavainen. Dorjan kävelee jo kuin häntä ei edellisenä päivänä olisi puukotettu ja Niilokin on tavallista pirteämpi.