Auringon peittävä tuhka

36. luku

A/N: Mukavaa pääsiäistä kaikille!

♦

Se, mitä tapahtuu, sen pitäisi olla mahdotonta. Kun Vera suutelee minua kiihkeästi, kaikki järkevät ajatukseni kaikkoavat. Haluan kysyä, haluan vetäytyä pois, mutta en pysty.

Hän on kuin huumetta.

♦

Makaan Alecin vieressä peiton alla. Hän mutisee ajoittain jotain kielellä, jota en ymmärrä. On hiljaista, tila on täyttynyt rauhallisesta unesta. Joku yskäisee välillä tai viltti kahahtaa, kun käännetään kylkeä. Yö on rauhallisempi kuin pitkään aikaan, sillä kukaan ei kuorsaa. Siitä syystä en saakaan unta. Evelyn ei täytä tilaa korinallaan.

Nousen istumaan ja otan Alecin käden käteeni. Se on lämmin ja rauhoittava, kun sivelen taistelujen kuluttamaa ihoa varovasti. Hymy hiipii väkisin kasvoilleni. Kaikki tapahtui niin äkkiä, odottamatta, lainkaan miettimättä, mutta se tuntui oikealta. Alec tuntuu tällä hetkellä niin oikealta, että ajatus hänen vihaamisestaan tuntuu mahdottomalta.

Ajatukseni harhailevat yläpuolellamme lepääviin maatonneihin, joka voi haudata meidät sadasosasekunnissa, jos lahonneet tukipuut pettävät. Mietin kuinka mahdoton tehtävä odottaa jossain edessäpäin: Myllerin tappaminen. Emme voi tietää mihin hän pystyy ja ainoa toivomme on ruosteinen tikari, jolla pitäisi olla voima muistuttaa quashiereita viattomuuden olemassaolosta.

Mietin kuinka moni on jo kuollut. Kuinka monta ruumista olemme jättäneet taaksemme ja kuinka monta tulemme vielä löytämään edestämme. Ja jos pelkoni käyvät toteen, tulen olemaan yksi niistä. Ilman niin monen ihmisen uhrausta en olisi täällä ja voi hyvin olla, että ne uhraukset ovat olleet täysin turhia. Jari pelasti minut, vaikka olisi voinut pelastaa itsensä. Hän uskoi todella saavansa poikansa takaisin, mutta päätti sitten pelastaa minut.

"Mikä hätänä?" Alecin uninen ääni kantautuu vierestäni. Henkäisen syvään, en ollut edes tajunnut täriseväni kiireestä kantapäähän.

"Minä vain... Mietin Jaria. Hän oli minulle lähin isää muistuttava henkilö, jonka muistan ja... nyt hän on kuollut. Minun takiani. Jos Myller olisi ampunut minua, hänellä ei olisi ollut luoteja Jariin ja Jari olisi täällä."

"Mutta sinä et."

Voisin nyt kertoa quashierin jättämästä jäljestä, mutta en voi. En halua huolestuttaa häntä nyt kun välimme ovat kunnossa, en ennen kuin olen varma mikä minulla on.

Huokaisen syvään.

"Yritä saada unta", Alec sanoo haukotellen ja vetää minut syliinsä.

Aamu ei valkene, mutta siihen olen jo tottunut. Bunkkerissa ehti tottua siihen, ettei ajasta ollut hämärintä aavistustakaan. Siitä on aivan liian kauan, kun herätessäni olen katsonut ulos ja tiennyt vuorenvarmasti onko yö vai päivä.

Mette herättää ihmiset äänekkäällä "Morgen!" huudolla ja tilan täyttää mutina ja voivottelu. Yksi asia ei koskaan muutu: aamun tulon nostattamat huokaukset.

Suuntaan heti Meten luo, joka keskustelee äänekkäästi siilitukkaisen, keski-ikäisen miehen kanssa, jonka toista silmää peittävät huolimattomasti ommellut tikit.

"Mette", keskeytän heidän väittelynsä napakasti. Saan mieheltä murhaavan silmäyksen.

"Mitä?" hän puuskahtaa kärsimättömästi.

"Voitko hämätä Alecia, kun menen tapaamaan lähdettä?" sanon nyt mahdollisimman hiljaa. "Anna hänelle tehtävä, mäkätä hänelle... kunhan hän ei huomaa minne menen."