Auringon peittävä tuhka

7. luku

♦

Dorjan tarjoaa minulle nestettä. Tuijotan hänen vakaviin, tummiin silmiinsä.

"Mistä sinä tätä sait?"

"Varastin."

"Keneltä?"

"Tuolla oli pari tulidemonia kyttäysvuorossa juomien kera. Ajattelin, että hehän ovat töissä, joten ei heidän kuuluisi juoda."

Siitä on pitkän aikaa, kun viimeksi olen ollut tekemisissä tähän aistit turruttavaan aineeseen. Se tuo mieleen muistoja. Hämmentäviä, pelon sävyttämiä. Se, miten Vera humaltuneena on hukkua lampeen, miten anelen häntä nousemaan ylös.

"Ota nyt, pidetään vähän hauskaa", Dorjan sanoo ja ottaa suullisen. "Minä en ainakaan jaksa pönöttää tässä murjussa ja katsoa mökötystäsi." Toinen kulaus.

"Anna tänne."

Kurkkuani polttaa, päässä alkaa sumentua. Ajatukset harhailevat. Minä itken, nauran, huudan ja karjun ja Dorjan tekee kaiken sen kanssani. Toivon, että voisin jakaa ne kaikki tunteet erään toisenkin kanssa, mutta en voi.

Alan taas itkeä. Haluan olla ihminen, joka voi itkeä kyyneleitä. Niiden avulla saisin pahan valutettua ulos. Mutta en voi.

En voi edes luoda tulta, jotta voisin tuhota kaiken ympäriltäni. Minun on kestettävä.

Dorjan halaa minua lujasti. Ehkä turhan pitkään.

Ilta päättyy sotkuun ja meidän on paettava.

♦

Istun koko illan huoneessani pyöritellen ajatuksia päässäni. Mitä oikein teen? Mitä voin muka tehdä? Voinko lähteä Jarin matkaan, lähteä kertomaan tulidemoneista vain siksi, että saisin jotenkin Evelynin lapsen sieltä pois ja tuotua hänelle. Voinko lähteä vain sen takia?

Miksi edes mietin tätä? Vastauksen pitäisi olla päivänselvä.

En voi pettää kaikkia näin törkeästi.

Olisin samanlainen selkäänpuukottaja kuin Alec.

Entä jos lähden kuitenkin mukaan? Jari sanoi, että minusta olisi siihen, hän sanoi, että olen päämäärätietoinen.

Entä jos lähden mukaan, autan ihmisiä saamaan tiedon tulidemoneista ja samalla voisin selvittää myös omat sotkuni. Minulla voi olla kaksi päämäärää. Ne molemmat vievät samaan paikkaan.

Seuraavana aamuna juoksen ruokkimaan kanat niin nopeasti kuin kykenen. Heittelen siemenet huolimattomasti ja sen jälkeen kolaan pihan puhtaaksi juoksuaskelin. Huudan Darwinin ulos ja juoksemme pellon ympäri polven korkuisessa lumihangessa. Puolimatkassa olen jo luovuttamassa, mutta sitten muistan, mikä minua ehkä odottaa, joten puren vain hammasta ja jatkan. Tehtyäni kaikki kiireisimmät hommat, rynnistän äkkiä keittiöön ennen kuin Silja ehtii livahtaa omiin puuhiinsa.

"Milloin te olette menossa Inkan kanssa lääkäriin?"

Silja räpäyttää silmiään hämmentyneenä ja laskee teekupin pöydälle. Kahvi alkaa loppua, joten Siljan on pakko pärjätä sillä mitä löytyy.

"Miten niin? Emme ole vielä-."

"Hoitakaa homma pian."

"Onko jotain sattunut?"

Yritän äkkiä keksiä jotain.

"Lapsi on ollut vatsassa jo monta kuukautta, alkaa olla kiire, jotta selviää onko lapsi terve."