Auringon peittävä tuhka

14. luku

♦

"Nähdään Elejassa!"

En saa vastausta tai ainakaan kuule sitä.

Miksi kaikkien täytyi ruveta riitelemään juuri ennen lähtöä? Miksi Veran täytyi ottaa asia esille? Miksi autoin häntä?

Vedän ilmaa keuhkoihini ja yskin. Katson hahmoja, jotka jäivät kyydistä. Yksi nousee kiroillen maasta: Vera. Neljä muuta hahmoa seisovat, kaikki enemmän tai vähemmän puuskuttaen.

"Mitä me nyt teemme?" Eeron ääni kajahtaa pimeyteen täynnä epätoivoa. En vieläkään ymmärrä miten hän on lähtenyt mukaan tällaiselle matkalle. Hän ei kuulu mukaan.

"Odotamme seuraavaa junaa", Evelyn sanoo kohauttaen olkiaan. "Emme voi muutakaan." Ei helvetti. Miksi hänkin on täällä?

"Se lähtee vasta huomenna", sanon nyreissäni. "Me emme voi odottaa niin kauan."

"Anna meille sitten parempi idea", Evelyn sanoo myrkyllisesti. Mulkaisen häntä. "Vai lähdetkö taas tekemään omiasi? Kun et osaa päättää mitä tehdä?"

Hänen sanansa ovat kuin nyrkin isku vatsaan. Yritän piilottaa järkytykseni sanomalla niin tyynesti kuin kykenen: "Ole hiljaa."

"Sattuiko arkaan paikkaan, vai?"

Hengitän hitaasti sisään ja ulos. En aio näyttää hänelle, kuinka paljon hänen sanansa satuttavat. Kuinka paljon tunteita ne saavat aikaan.

"Minä en lähde sinun alhaiseen leikkiisi."

"Miltä tuntuu, kun elämäsi rakkaus luottaa enemmän minuun kuin sinuun?"

Koskee. En halua myöntää kenellekään - en edes itselleni - kuinka paljon se satutti nähdä, kun Vera toi Evelynin mukaansa. Kaiken kokemamme jälkeen...

"Turpa. Kiinni."

"Mitäs et osannut päättää. Menetit aivan kaiken, koska sinulla ei ole luonnetta."

"Nyt se turpa kiinni saatanan sekopää!" huudan, mutta Evelyn vain nauraa. En kohta kestä enää. Miksi hän tekee tämän? Minä olisin voinut repiä hänet palasiksi Dorjanin kanssa, mutta en tehnyt mitään. Olen hiljaisesti hyväksynyt hänen olemassaolonsa ja näin hän kiittää minua. Repii minut hajalle.

Hirviö.

Vera tulee väliin. Aivan yllättäen. Hän katsahtaa minuun, mutta minä pidän katseeni Evelynissä. En kestä katsoa Veraa, en nyt. Yritän vihata häntä. Yritän sanoa itselleni, että hän ei ole kaiken vaivan arvoinen, mutta en kykene jättämään häntä huomiotta.

"Anna olla", Vera sanoo.

Välittääkö hän sittenkin?

"Annan Alecille tilaisuuden sanoa sanottavansa, sillä selkeästi hänellä on jotain sydämensä päällä."

Minullako? Jotain sydämeni päällä? Ei toki.

"Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa."

"Tulidemoneita!" kuuluu Pamin huuto. Laukaus. Meidän täytyy liikkua. Vilkaisen Veraa lyhyesti ennen kuin lähdemme juoksuun.

♦

Juoksemme päämäärättömästi. Kuulen huutoja takaamme, mutta ne vaimenevat nopeasti. Pidän huolen siitä, että Eero juoksee edelläni. En aio ottaa riskiä, että hän katoaisi huomaamattani.