Auringon peittävä tuhka

32. luku

♦

Ensin värit haalistuvat ja minua alkaa pelottaa.

Mieleni on kaaoksessa.

Pelottaa, olen vihainen, surullinen, sitten taas vihainen. Miksi näin käy minulle? Miksi minulle?

Näen Veran, hän juoksee luokseni. Ensin vihaan häntä sydämeni pohjasta, sitten haluan hänet lähelleni. Miksi, oi miksi.

Vera puhuu vääryyksistä.

Vihani yltyy, huudan.

Sitten kuin salamaniskusta kaikki viha on poissa.

Tunnen turtuvani.

Vera katsoo minua. Hän laskee huulensa huulilleni.

En tajua mitä tapahtuu, en tunne mitään. Sitten se alkukantainen tunne minussa syttyy, karjahtaa kuin herätetty villieläin ja painaudun tiukemmin Veraa vasten. Sisälläni tanssii tuli.

Sitten se on poissa.

Kaikki.

Ja se on ihan okei.  

♦

Alec nousee seisomaan rauhallisen hillitysti.

"A-alec?" kysyn varovasti. En tiedä mitä olettaa. Tapaanko nyt ensimmäistä kertaa Alecin, jonka entinen minäni tapasi kesäkuisena päivänä?

"Kaikki on hyvin." Hänen äänensä on monotoninen, luonnoton, kuin sanat eivät sopisi hänen suuhunsa.

Vartija tulee vierellemme ja huutaa sanoja, joita en ymmärrä. Alec vastaa hänelle tyynesti ja lähtee kävelemään bunkkeriamme päin.

"Ulkoiluaika on ohi", hän sanoo mennessään. En kykene liikkumaan vaan seuraan kun Alec kävelee koko ryhmämme ohitse vilkaisematta kehenkään.

Bunkkerissa Kasperi käy heti Alecin kimppuun.

"No? Kenen puolella olet?"

"Minun puoleni ei sinulle kuulu."

"Kyllähän kuuluu! Jos et satu olemaan meidän puolellamme, niin meidän täytyy tappaa sinut!"

"Teidän on turha yrittää mitään, kun vartijoita on joka puolella."

"Olet siis Myllerin puolella!"

"Loogisesti ajateltuna se olisi järkevintä."

Kasperi henkäisee syvään. Bunkkerin ilmapiiri muuttuu hetkessä jännittyneeksi. Tuostako vain Alec hyppäsi isänsä matkaan?

"Mikset sitten vain kävele täältä ulos ja tapata meitä?"

"Koska minulla ei ole siihen syytä. Mutta minulle riittää yksikin."

Kasperi puhisee ja puhkuu mennessään petiinsä. Alec nojaa rennosti kiviseinää vasten tuijotellen käsiään. Sisuksiani kalvaa, kun katson hänen tyhjyyttään.

Haluan suudella häntä uudelleen, haluan tuntea edes hiukan siitä mitä silloin tunsin. Oli kuin aurinko olisi nanosekunniksi syttynyt sisälleni. Minä tiedän nyt mitä tunnen ja tiedän antaneeni Alecille anteeksi. Voisin sanoa sen nyt, mutta se ei merkitsisi hänelle yhtään mitään.

Illallisen - eli veden ja löysän puuron - jälkeen käymme yöpuulle. Saksalaiset suhisevat omassa nurkkauksessaan kiihkeästi, mutta olen vain iloinen ylimääräisestä äänestä yrittäessäni käydä nukkumaan. Kipeät tosiseikat kuinka johdatin omat vanhempani kuolemaan pyrkivät tuhoamaan viimeiset rippeet mielenrauhastani. Viime yön ihana tiedottomuus, rauha ja lämpö ovat saavuttamattomissa. Haluan Alecin kainaloon. Haluan hänen lähelleen. Haluan suudella häntä.