Auringon peittävä tuhka

5. luku

♦

"Miten sinä voit elää täällä vuodesta toiseen?"

Dorjan tuijottaa ikkunasta valkoista, polttavaa lunta. Hän kääntää syyttävän katseensa minuun. Tummat silmät ovat ainoa mitä hänestä näen, sillä olemme molemmat joutuneet pukeutumaan kiireestä kantapäähän.

"Säänmukainen pukeutuminen", sanon ja virnistän Dorjanin silmien pyöräytykselle vaikkei hän sitä näe. Asiat alkavat edetä, emme ole enää karkureita, minulla on viimein joku tarkoitus.

Pysähdymme viimein.

"Onnee vaa teille", kuski sanoo. Hänen pitkä vallaton tukkansa on ponnarilla ja pääkallotatuointi virnistää kylmästi hänen kaulaltaan.

"Kiitos", sanon ja taputan häntä olalle.

"Ja hei... jos... jos törmäätte Metteen, niin sanotteko multa terveisiä? Ja Veralle ja muille, jos... no, jos näätte?"

Nyökkään ja nuori mies hymyilee surumielisesti.

"Lähde mukaan", ehdotan nopeasti, mutta hän pudistelee päätään.

"Mä... mulla on vielä hommia täällä. En voi lähtee."

"Ymmärrän. Onnea matkaan."

"Samoin sulle."

♦

Silja on vihainen. Aivan helvetin vihainen. Me kaikki kolme istumme poliisiaseman penkeillä ja kuuntelemme kuinka Silja räyhää. Jopa poliisi alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa kiusaantuneelta.

"Te murtauduitte poliisiasemalle!" Silja sähisee. "Ymmärrättekö? Poliisiasemalle! Huijaatte poliisia! Mitä jos oikeasti joku apua tarvitse olisi tullut tänne eikä poliisi olisi ollut paikalla?" Silja kasvot ovat kirkkaanpunaiset ja koko nainen vain tärisee. Tuijotan lattiaa kenkieni välissä, poskiani kuumottaa häpeästä. En häpeä sitä, että menimme Evelynin luokse, vaan sitä, että jäimme kiinni.

"Minä luulin, että voin luottaa teihin, mutta teitä ei voi näköjään jättää edes kolmeksi sekunniksi keskenään auton kanssa! Tiedättekö miltä tuntui ajaa tästä ohi ja nähdä oma auto tien varteen pysäköitynä! Ja sitten oma poika juoksee poliisia karkuun!"

Vilkaisen Inkaa. Hänen poskensa kiiltelevät kyynelistä.

"Tämä oli minun ideani", sanon vaimeasti, kun Silja viimein hiljenee ja vain puuskuttaa tukahdutetusta raivosta.

"Sinun? Vai sinun! Ja nämä kaksi paukapäätä seurasivat sinua ihan ilman omia aivojaan, niinkö? Minä luulin kasvattaneeni kaksi fiksua lasta!"

"Minulla oli syyni käydä täällä", sanon. Tunnen Eeron ja Inkan tuijotuksen kasvoillani. Vilkaisen nopeasti Inkaa.

"Miksi sitten vedit minun lapseni siihen mukaan?" Silja kysyy.

"Koska tarvitsin apua."

"Mitä sinä tulit täältä hakemaan? Mitä odotit saavasi vangilta?"

En mahda itselleni mitään vaan tuhahdan.

"Se ei kuulu sinulle pätkän vertaa", sanon niin jäisesti kuin kykenen. Minä en ala avautumaan Siljan kaltaiselle naiselle, joka ei voi keskustella edes oman tyttärensä kanssa.

"Kuuluuhan!"

"Ja millähän muotoa? Et sinä ole minun äitini", sanon ja nousen seisomaan. Minä en jaksa riidellä. En jaksa sitä, kuinka halventavasti Silja minua katsoo. Olen niin täynnä koko naista.