Auringon peittävä tuhka

38. luku

A/N: No niin, lähellä loppua aletaan olla! Minun piti julkaista luku aikaisemmin, mutta kaikenlaista on sattunut tällä viikolla enkä myöskään ollut tyytyväinen vaikka kuinka yritin hioa lukua (nyt olen kuitenkin suht tyytyväinen). Totta puhuen, tämän luvun julkaiseminen pelotti aika lailla... Mutta, tässä sitä ollaan ja toivon, että pidätte!

♦

"Miten niin kuolet?" Tuijotan jälkeä kasvavan kauhun vallassa. Mikään spekulaatioistani ei ollut lähelläkään tätä.

"Se valtaa ruumiini enkä voi sille yhtään mitään. Se tapahtui Myllerin huvilalla kun olit tajuttomana."

Vera selittää quashiereista ja kuinka parannuskeinoa ei ole. Kuinka mustat silmät kertovat kuolemasta.

"Mistä tiedät? Mistä tiedät että se tappaa?"

"Isoäitisi tiesi."

"Mistä?"

Sitten Vera selittää kuinka äitini pelasti isäni. Hirviön. Kuinka hän kuoli quashierin kosketukseen.

Pudistelen päätäni.

Painajainen syvenee, saa lisää varjoja.

"Miksi et kertonut minulle?" ääneni synkkenee, viha kuplii sisälläni.

"Halusin nauttia viimeisistä hetkistämme", Veran ääni on aivan yhtä särkynyt kuin miltä minusta tuntuu. "Halusin, että sinulla on toivoa edes hiukan pidempään."

Raskas tunne uhkaa painaa minut vasten kylmää heinikkoa. Vera tekee kuolemaa eikä minulla ollut hajuakaan. Kaiken kokemamme jälkeen Vera koki vielä tarpeelliseksi peitellä jälkiään, peitellä kohtaloaan.

"Muutaman päivän ylimääräinen toivo vain pahentaa koko kurjaa loppuelämääni."

♦

Hän kävelee pois.

Lasken pään polviini, rutistan itseni pienelle kerälle ja vedän syvään henkeä. Viha itseäni kohtaan kasvaa hetki hetkeltä: miksi minun täytyy olla tällainen? Miksi minun täytyy aina salata asioita, miksi en voi puhua suoraan?

Minun on pakko palata tunneliin, jotta ehdin saada edes muutaman tunnin unta. Huominen päivä ei ole helppo eivätkä kaikki meistä ole näkemässä seuraavaa auringonlaskua.

Tunnelilla minua odottaa kuitenkin yllätys. Odotin Alecin käyneen nukkumaan, mutta hän pakkaakin reppuaan selkä minuun päin.

"Mihin sinä olet menossa?" kysyn. Hän ei vastaa. "Alec, minä... olen todella pahoillani", sanon hänen selälleen. Ei reaktiota. "Minun olisi pitänyt kertoa heti, tiedän sen, mutta... Olin kai liian itsekäs siihen."

Alec hengittää syvään. Tunnen hänen raivonsa.

"Anna anteeksi."

Alec nousee ja kääntyy. Hänen silmistään loistaa jokin pelottava. Jokin raivoisa.

"Isäni on vienyt minulta kaiken. Hän vei lapsuuteni, nuoruuteni, tunteeni, äitini ja nyt sinut", hänen äänensä tärisee pidätetystä raivosta. "Minä tapan hänet. Minä."

"Luuletko muka, että Mette antaa sinun tehdä sen?" tuhahdan.

"En", Alec sanoo ja vetää sisätaskustaan tikarin. Hän sujauttaa sen samantien takaisin.

"Alec, mitä sinä-"

"Haluan nähdä kun elämä katoaa hänen silmistään."

"Mitä aiot tehdä? Mennä yksin?"