Auringon peittävä tuhka

2. luku

♦

Minut pelasti vanha ystävä. Olisin varmasti jo hypännyt ellei Dorjan olisi ilmestynyt ja tarjonnut auttavaa kättä. Hän auttoi minua uskomaan, että minulla on vielä tarkoitus tässä maailmassa. Etten ole yksin. Etten ole niin paha kuin sanotaan. Ehkä voin vielä korjata tekemäni virheet.

Tällä hetkellä en kuitenkaan kykene kuin taistelemaan vastaan niitä, jotka yrittävät saada minut Manalan majoille. On monia, jotka ovat vihaisia minulle. Koska en tehnyt niin kuin käskettiin, koska petin heidät. Koska en tuonut Veran päätä vadilla, vaikka he sitä niin kovasti olivat vaatineet.

Vihaanko minä Veraa, koska ilman häntä en välttämättä olisi tällaisessa tilanteessa? Kahden maailman välissä.

Vastaus on helppo.

En.

Tai ehkä vähän.

Sen olen oppinut, että vihan ja rakkauden välinen ero on hiuksenhieno.

Mutta se on olemassa.

♦

Aamulla päätän puhua Inkan kanssa. Minulla kuitenkin on liian kiire töiden kanssa ja päätän siirtää keskustelumme iltaan. Illalla kuitenkin autan Eeroa lenkittämään Darwinin ja käyn kaupassa hankkimassa lipuilla ruoka-annoksia. Seuraavana päivänä Inka tulee ulos huoneestaan jo puolilta päivin ja jopa hymyilee hiukan istahtaessaan syömään. Ajattelen, että ehkä tämä tästä, ehkei minun tarvitse puhua hänen kanssaan. Mutta sitten taas tapahtuu romahdus eikä Inka tule huoneestaan koko päivänä.

"Oletko sinä jo puhunut Inkan kanssa?" Eero kysyy yhtenä päivänä ja pudistelen päätäni. Selailen postipinoa: propagandaa ja kirje. Ensimmäinen kirje koko täällä oloaikanani, mutta se on tarkoitettu Siljalle.

"Odotan sopivaa hetkeä."

"Ei sellaista tule."

Eero on oikeassa, mutta en silti halua puhua Inkan kanssa. En tiedä mitä sanoa. Onko kaikki hyvin nyt on aivan idioottimainen kysymys, koska tiedän täsmälleen, että kaikki ei ole hyvin. Mutta miten voisin sanoa mitään olematta töykeä? Kävelen käytävällä miettien mitä tehdä.

Tunnen töytäisyn olkapäässäni. Säpsähdän ja huomaan Inkan seisovan vieressäni löysässä yöpuvussaan. Käsi vessan ovenkahvalla.

En tunnistaisi Inkaa, jos näkisin hänet ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Hänen kiharat hiuksensa ovat hamppuiset ja vihreät silmät ovat menettäneet kaiken loisteensa tummien varjojen leikkiessä hänen kalpeilla, ehkä jopa hiukan kellertävillä kasvoillaan.

"Vera? Oletko kunnossa?" Inka kysyy kulmat kurtussa. Ei! Minun kuuluisi kysyä tuota.

"Minä... minä vain..." Pudistelen päätäni. Nyt tämä jahkailu saa riittää. "Meidän pitää jutella."

Inka näyttää säikähtäneeltä.

"Mistä?"

"Tule nyt vain." Tartun häntä kädestä ja vedän nopeasti hänet omaan huoneeseensa. Sisustus tuo mieleen metsän; kaikki huonekalut ovat puuta, matto ja pöytäliina tumman vihreitä. Pöydällä makaa revitty taulu ja hyllyt pursuavat pieniä koriste-esineitä. Yksi nurkka on täynnä pesemättömiä vaatteita.

Laitan kädet puuskaan ja katson Inkaan vaativasti.

"Mitä?" Inka kysyy kuin ei tietäisi lainkaan mistä on kyse.

"Mikä sinulla on?" kysyn nopeasti.

Inka tuhahtaa. "Kysytkö sinä ihan tosissasi tuota?"

"Tarkoitan sitä, että sinä voit jo yhdessä vaiheessa paremmin. Mitä tapahtui?"