Auringon peittävä tuhka

3. luku

♦

"Mitä me teemme?"

Dorjan tuijottaa ulos ikkunasta. Sataa räntää.

"Miten niin mitä teemme?"

"Emme voi piilotella täällä loputtomiin", Dorjan sanoo ja kääntyy katsomaan minua. Huokaisen.

"Minun puolestani voisimme maata täällä maailman tappiin asti."

"Missä sinun kaikki taistelutahtosi on?"

En halua sanoa Dorjanille yhtään mitään. Minua ei kiinnosta, ei huvita taistella, koska ei ole mitään minkä vuoksi taistella.

Mutta taas toisaalta, en haluaisi kuollakaan. Jokin itsepintainen paskiainen aivojeni sopukoissa yhä räpistelee epätoivoisesti pinnalla.

"Anna olla, Dorjan."

"Enkä anna. Sinä olet kuin joku hiilenpalanen nuotionrippeissä, yrittäisit edes. Me emme voi vain maata täällä ja odottaa sodan loppumista."

"Mitä me sitten muka tekisimme?"

"No en tiedä... Auttaisimme?"

"Ketä muka?"

"Vihaavatko oikeasti muka kaikki sinua?"

"Vihaavat."

"Oletko aivan varma?"

♦

"Ole iloinen, etten heitä sinua putkaan hänen seurakseen!" poliisi huutaa tyrkätessään minut ovesta. Poliisi jaksoi nalkuttaa monta minuuttia vastuuttomista teineistä sellien luona Evelynin hymyillessä ilkeästi vieressä. En voi väittää, etteikö minua olisi hävettänyt.

Astelen autolle odottamaan Siljaa. Evelynin sanat syrjinnästä pyörivät päässäni ja tunnen pienen omantunnon pistoksen. Ovatko ihmiset sittenkin syypäitä sotaan?

Ravistelen ajatuksen nopeasti päästäni. Tulidemonit aloittivat sodan ja se on väärin. He olisivat voineet yrittää toisia tapoja saada oikeutta. Ajatukseni keskeytyvä, kun Silja raahustaa kulman takaa täristen ja olkapäät hytkyen. Hänen silmänsä punertavat.

Silja kävelee ohitseni ja tarttuu kuskin puoleisen oven kahvasta. Hänen alahuulensa värisee ja yhtäkkiä hän huutaa ja potkaisee autonrengasta. Nyyhkäys karkaa hänen kurkustaan. En tiedä mitä tehdä. Mitä pitäisi sanoa? Tiedän jo mitä on tapahtunut.

"Olen pahoillani", saan sanottua. Silja itkee autoa vasten.

"Mitä minä sanon lapsille? Mi-miten minä kerron... että heidän isänsä on kuollut?" Silja sopertaa. "Mi-mitä minä teen..."

Tuijotan maahan. En kykene tekemään mitään.

"Jo-jospa minä ajan?" saan viimein sanottua ja Silja nyökkää lyhyesti ja antaa minulle autonsa avaimen. Hyppään kuskin paikalle. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi ajanut autolla, sillä Silja ei ole antanut minun koskea maasturinsa rattiin pitkällä tikullakaan.

Silja kapuaa kyytiin ja heti kun hän saa turvavyön kiinni hän valahtaa käsiensä varaan ja vain itkee, itkee sydäntäsärkevästi. Ajan hiljaisen keskustan halki. Pääsemme kuutostielle, kun Silja alkaa puhua:

"Mitä minä teen? Miten minä voin kertoa heille, ettei heillä ole enää isää? Minä valoin heihin toivoa, mi-minä sanoin... että isä palaa kotiin..."

Tuntuu aivan helvetin pahalta heidän kaikkien puolesta.

"Olen pahoillani", sanon taas vain kerran. Silja kääntyy katsomaan minua.