Auringon peittävä tuhka

30. luku

♦

En nukkunut silmäystäkään sinä yönä. Pääni tuntui räjähtävän hetkellä minä hyvänsä: mitä minä teen?

Aamulla lähdin korjaamaan tuhoja ryhmä viiden kanssa. Yön tulitus oli ollut rankin miesmuistiin ja ryhmämme joutui jakaantumaan. Tunsin ajatusteni harhailevan iltaan, vaikka yritin keskittyä auttamaan loukkaantuneita ja roijaamaan kuolleita.

"Alec? Onko kaikki hyvin?" Aaron kysyi ties kuinka monetta kertaa. Murahdin vastaukseksi ja suuntasin seuraavan ruumiin luo.

Vasta myöhään iltapäivästä saimme hommat hoidettua.

"Mä haluun pesulle!" Luukas vaikeroi pyyhkien verestä tahriutuneita käsiään housuihinsa. "Jari, voit sä sopia meille vapaapäivän?"

"Edellisestä on ikuisuus", Aaron myötäili. Jari huokaisi.

"Yritän parhaani, mutta en lupaa mitään."

"Mitä meillä on muuten ruoaksi?" Inka kysyi.

Tässä oli tilaisuuteni.

"Minä voin yrittää hankkia illaksi jäniksen."

Tunsin kaikkien katseet minussa.

"Citykanit. Oletteko kuulleet?"

Mette pyöräytti silmiään.

"Luuletko saavasi sellaisen kiinni?"

"Se oli aikomukseni. Voisin lähteä itse asiassa nyt heti, turhaan kävelen bunkkerille ja sitten takaisin."

"Alec-" Jari aloitti, mutta keskeytin hänet nopeasti.

"Hienoa! Moikka!" Käännyin äkkiä kannoillani ja olin törmätä Aaroniin, joka oli suoraan takanani. Välttelin katsekontaktia ja käännyin heti seuraavasta kulmasta vasemmalle. Hienoa, Alec, sehän meni sujuvasti.

Suunnitelman mukaan tapasimme parin korttelin päässä huvipuistosta, joka kohosi maamerkkinä mäeltään.

Vera ei ollut yksin.

"Tässä on Fadil", Vera sanoi ja osoitti pienikokoista miestä, jonka toinen silmä oli ommeltu umpeen. "Hän on ollut lähteeni."

Vaihdoimme Fadilin kanssa pitkän katseen. Tunnistin hänet. Hän oli ennen sotaa tehnyt läheistä yhteistyötä Evelynin kanssa. Miehen katse synkkeni hetki hetkeltä ja olin varma, että hänkin tunnisti minut, mutta kumpikaan ei sanonut mitään siirtyessämme lähemmäs huvipuistoa.

"Olethan sinä varmasti valmis tappamaan?" kysyin vielä ennen kuin taas eroaisimme. Vera nyökkäsi epäröimättä.

Henkäisin syvään, asetin pistoolin piiloon ja kävelin porteista sisään. Muutama tulidemoni tervehti minua kyllästyneen näköisenä vartiointipaikoiltaan, joita heti sisään tullessa ei erottanut. Yritin olla näyttämättä hermostuneisuuttani kävellessäni hylättyjen laitteiden ohi. Luonto oli alkanut ottaa vallan: köynnökset kiemurtelivat ahnaasti kohti taivaita metalliputkia pitkin ja nurmikkoalueiden ruoho oli venynyt yli polven korkuiseksi. Hämähäkinseitit peittivät kojujen nurkkauksia ja hyödytön roju makasi pölyttymässä hyllyillä.

Suuntasin kohti Eteläporttia, jota ei vartioinut kuin yksi tulidemoni. Vedin aseeni esille ja pidin ympäristöä tarkasti silmällä, jotta huomaisin uhan ajoissa.

Siinä hän oli. Valitettavasti tunsin vartijan - Henrik. Hän istui tuolilla tylsistyneenä, jalat kohotettuina kohti taivaita. Kääntyessään katsomaan, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän nousi seisomaan.