Auringon peittävä tuhka

25. luku

Juoksen Evelynin ohi tyhjään vaunuun ja romahdan laatikoiden väliin täristen. Tämä ei ole todellista. Ei vain voi olla. Keskityn käsiini, yritän pitää ne paikoillaan. Hengitän sisään ja ulos, hitaasti ja rauhallisesti. Niilo ei kuole, ei vielä.

"Oletko kunnossa?" kuulen Alecin äänen kantautuvan yläpuoleltani. Pidän katseeni tiukasti käsissäni - en halua hänen näkevän kuinka paljon minua ahdistaa ja pelottaa.

"Olen", sanon lyhyesti, henkäisten sanan ulos. Alec lysähtää viereeni lattialle ja tunnen hänen tuijotuksensa kasvoillani. En vieläkään katso.

"Etkä ole."

"Miksi sitten kysyit?"

"Muodon vuoksi", Alec sanoo ja kuvittelen kuinka hän kohauttaa olkiaan. Pyöräytän silmiäni.

En kykene sanomaan mitään. Alec huokaisee.

"Niilo siis kertoi?"

Nyt kohotan katseeni järkyttyneenä. Mitä? Tietääkö Alec mikä Niilolla on? Miksi Niilo olisi hänelle muka kertonut yhtään mitään?

"Miten-"

Alec pudistelee päätään. "Arvasin. Hän ei näytä kamalan terveeltä."

"Tiedätkö sinä, mikä hänellä on?"

Alec pudistelee päätään.

"Jotain vakavampaa selvästi kuin pelkkä nuha."

En kommentoi. Keskityn pitämään itseni rauhallisena ja edes jotenkuten kasassa. Välillemme laskeutuu hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka kuuluisi täyttyä sanoista. Se ei ole hiljaisuus, johon ei ole sanoja. Se on hiljaisuus, johon ei tiedä mitä sanoa tai mistä aloittaa.

Olen jo aukaisemassa suuni, kun Alec alkaa puhua.

"Pitäisikö minun jatkaa tarinaani?"

Nyökkään.

♦

Nyt kun ajattelen asiaa, ihmettelen, etten tullut hulluksi. Kaikki ne täysin uudet tunteet täyttivät pääni ja yhdessä hetkessä saatoin nauraa niin, että mahaan sattui, kun taas heti sen perään raivo kupli minussa ja hajotin seuraavan viikon aikan lähes kaikki astiat, jotka minulle annettiin.

Olisinkin varmasti seonnut ilman Veraa. Hän seisoi vierelläni, käski minun keskittyä hänen ääneensä, jos tunsin jonkin tunteista ottavan vallan. Olisin varmasti tappanut itseni ilman häntä.

Ei ollut helppoa valehdella Evelynille mitä minulla oli meneillään, kun pelkkä hänen ajattelemisensa sai kylmän hien nousemaan pintaan. Aina saapuessani hänen huoneeseensa, yritin pitää itseni tyynenä, keskittää ajatukset jonnekin muualle. Kokeilin aluksi kaikkea mahdollista - tulikylpyjä, Helsingin katuja, aurinkoa, mutta pian totesin, ettei elämässäni oikeasti ollut mitään mikä pitäisi minut tyynenä.

Paitsi Vera.

"Alec", Vera sanoi yhtäkkiä kävellessämme kadulla. Unto oli taas laittanut meidät partioimaan aluetta, jolla ei ikinä tapahtunut mitään.

"Mitä?" sanoin. Olin yllättävän tyyni ja ajatukseni pysyivät kasassa - sitä ei ollut tapahtunut iäisyyteen. Itse asiassa ajatukseni keskittyivät partneriini, joka käveli muutaman askeleen edellä. Tavoistaan poiketen Vera oli jättänyt hiuksensa auki "eilisen pesutuokion kunniaksi" niin kuin hän oli asian minulle ilmaissut. Vaaleanharmaat hiukset, samansävyiset kuin soratie, laskeutuivat lainehtien olkapäille. Tänään hän oli jättänyt takkinsa asunnolle ja kulki pelkässä topissa, joka paljasti hänen muotonsa.