Auringon peittävä tuhka

29. luku

♦

Seuraavien viikkojen aikana suunnittelimme kuinka murtautua sisään Evelynin päämajaan.

"Eikö ole idioottimaista sijoittaa päämaja huvipuistoon?"

"No, tulitko sinä miettineeksi sitä?" sanoin virnuillen. Vera pukkasi minua kylkeen.

Selitin siirtoni Veralle lähes totuudenmukaisesti. Sanoin, että Evelyn epäili jotain, joten hän siirsi minut ryhmä 5, jotta emme enää lähentyisi.

"Se ämmä", Vera oli mutissut. Kun lähtöni aika oli koittanut, hän suuteli minua yllättäen, kiihkeästi. Sanoin palaavani takaisin.

Ryhmä viisi oli täysin erilainen kuin ryhmä 67. Se oli täynnä minun ikäisiäni ihmisiä, joita kaitsi kaksi keski-ikäistä miestä. Kun saavuin bunkkerille, minua odotti iloinen häly.

"Tässä on Alec", sanoi toinen vanhemmista miehistä, Jari. "Olkaahan kilttejä."

Tuntui oudolta olla etsimättä kohdetta. Minulla oli aina ennen ollut joku, joka tappaa. Nyt, ensimmäistä kertaa, saatoin vain olla ja tutustua näihin eläjiin.

Kävin istumaan pitkännäköisen, vaalehiuksinen pojan viereen, joka kätteli minua lämpimästi.

"Minä olen Aaron."

Kurtistin kulmiani. Tulidemoninimi. Katsoin hänen silmiään, mutta ne olivat ainoastaan lämpimän ruskeat. Ei merkkiäkään tulesta.

Ehkä se oli vain yhteensattuma.

Hän kohotti kulmiaan.

"Onko kaikki hyvin?"

"Eh, on. Joo, kaikki on ihan hyvin." Käänsin kiireesti katseeni.

Toisella puolellani istui punahiuksinen tyttö.

"Mitä tölläät?" hän ärähti ja otti puuroa lautaselleen.

"Mette hei, yritä jooko käyttäytyä. Raukkahan on ihan kauhuissaan", punahiuksisen tytön toisella puolella istui kikkarahiuksinen tyttö, jonka vihreät silmät loistivat ystävällisyyttä. Tunsin poskieni punehtuvan. Kuvailiko hän minua juuri raukaksi?

Tunsin ärtymykseni kasvavan. Ei ollut minun vikani, etten osannut toimia tällaisessa tilanteessa. Minulla ei vain ollut päämäärää kenenkään kanssa, enkä tiennyt miten minun olisi ollut luontevinta olla. Halusinko olla heille kiltti? Vai jöröttää siihen asti, että pääsin takaisin Veran luo? Minulla ei ollut mitään käryä.

"Tiedät siis ryhmämme tehtävän", Jari sanoi ja istuutui minua vastapäätä, nuotion toiselle puolelle. "Että autamme ihmisiä kun on tarvis. Lopun ajan pysymme itse turvassa."

Nyökkäsin. Yhtäkkiä pitkähiuksinen poika nousi seisomaan. Hän aloitti salaperäisellä äänellä:

"Olemme sivullisten sankareita! Olemme ne, jotka nousevat taistelun jälkeen, jolloin heidän apunsa on korvaamatonta!" Hän puristi kätensä nyrkkiin, ääni madaltuen. "Me suojelemme heitä, jotka suojelevat muita. Me-"

"Kiitos, Luukas", Mette tokaisi. "Luulen, että tämä raukka tässä tajusi pointtisi."

Loin Metteen niin murhaavan katseen kuin kykenin.

Luukas kohautti olkiaan.

"Halusin vain painottaa tulokkaallemme, että teemme tärkeää työtä, jota ei tule väheksyä."