Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

21. luku

x Ashton x

"Sinä jäät tänne."
Charlotten ilme oli vakava ja tunsin sisälläni kytevät tunteet. Mitä Luke oli mennyt ajattelemaan laittaessaan kansion pussiin? Hän tiesi, etten tarkastaisi lahjoja vaan antaisinne suoraan Charlottelle.
Charlotte kääntyi ja sulki makuuhuoneen oven perässään. Potkaisin sohvaa niin, että se liikkui taaksepäin toisesta kulmasta. Vittu! Mitä Luke oli hänelle minusta kertonut? Mitä kansiossa luki? Jos hän oli etsinyt kaikkien naisten nimet... En halunnut edes tietää. Vaikka olin vasta hieman yli parikymppinen, minulla oli kattava menneisyys. Silti se ei ollut niin suuri kuin mitä olisi voinut olla, mutten tahtonut olla Charlotten silmissä mikään naistenmies ja panija.
Revin hiuksia päästäni turhautuneena ja katsoin ympärille etsien jotain, mitä heittää tai lyödä. En voinut kuitenkaan tehdä mitään, sillä se taatusti saisi Charlotten lähtemään.
Lopulta en enää kestänyt vaan lähdin makuuhuoneeseeni. Charlotte istui sängylläni, oli ensimmäinen havaintoni. Sitten huomasin Calumin siivonneen makkarin, mutten välittänyt siitä pahemmin. Charlotte piti kansioani kädessään ja toinen vierellään ja tiesin, että hän oli jo lukenut sitä pitkälle.
"Mitä aiot tehdä?" kysyin hiljaa hetken jälkeen. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisin halunnut mennä Charlotten luokse ja pakottaa hänet jäämään, mutten tiennyt edes miksi. Olimme tunteneet vasta vähän aikaa ja olin varma, ettei hän pitänyt minusta. Miksi muuten hän olisi vältellyt minua niin pitkään?
Charlotte sulki kansion ja siirsi molemmat takaisin yöpöydälle, jolla Charlotten kansio aluksi oli ollutkin. Sitten hän vain katsoi minuun. Katsoi tutkivasti ja kunnolla kuin miettien, mitä tekisi. Hän nousi seisomaan sanaakaan sanomatta ja tunsin helpotuksen aallon hänen kävellessään minua kohti. Hän kuitenkin ohitti minut. Aivan läheltä, niin läheltä, että olisin voinut koskea häneen. Tunsin sydämeni pysähtyvän hetkeksi, mutta siirsin sen tuoman pelon syrjään.
Charlotten ohitettua minut syöksyin yöpöydälle. Minun oli saatava tietää, mitä Luke oli hänelle paljastanut. Aloin selaamaan papereita nopeasti läpi silmäkulmasta nähden Charlotten katoavan huoneesta. Huokaisin helpotuksesta, sillä siellä ei ollut mitään suurta menneisyydestäni. Näin kuitenkin Luken viestin ja pidätin hengitystä taas.
Se paskiainen, ajattelin. En välittäisi mitä Charlotte tekisi, kunhan hän olisi turvassa.
Syöksyin nopeasti ulos makuuhuoneesta tytön perään nähdäkseni hänet jo melkein käytävällä eteiseen. Kiedoin käteni hänen vyötärön ympäri ja käänsin hänet minuun päin. En voinut vastustaa kiusausta nostaa sormella hänen mitäänsanomattomia kasvojaan ja katsoin häntä suoraan silmiin. Hän pidätti hengitystä.
"Luke on kusipää", sanoin ääni särähtäen. Minun piti saada hänet vakuuttuneeksi siitä. "Älä kuuntele häntä. Saat tehdä minulle mitä haluat, mutta anna anteeksi edes."
Näin Charlotten arvioivan tilannetta minun pidätellessä hengitystä. En halunnut ajatella, mikä minuun oli mennyt. Charlotte pudisti päätään ja yritti lähteä kauemmas minusta, mutta liikuin hänen mukanaan. En päästäisi häntä menemään.
"Olet sekaisin, tiesitkö?" hän kysyi välinpitämättömän kuuloisesti.
Tarkoittiko tuo, ettei hän antanut anteeksi? Vannoin mielessäni kuristavani Luken, jos Charlotte lähtisi. Miksi minulla olikaan niin tyhmiä kavereita?
"Miksi haluat pitää minut täällä niin kovasti?" Charlotte kysyi hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Mieleni teki nauraa, sillä olin kertonut syyn hänelle useasti. Eikö hän ollut keksinyt sitä edes itse? En voinut kuitenkaan nauraa, sillä se olisi voinut pahentaa tilannetta.
"Koska pidän sinusta", sanoin ja punnitsin, mitä sitten sanoisin. "Ainakin jonkin verran."
Charlotte puri huultaan ja liikahdin epämukavana. Miksi vitussa hän puri huultaan nyt? Olisin halunnut heivata hänet kanssani sohvalle sillä sekunnilla, mutta se ei olisi juuri nyt mahdollista. Charlotten harmaat silmät katsoivat minuun ja tiesin hänen tehneen päätöksensä. Pidätin hengitystäni jännittyneenä.
"Hae minulle jotain ruokaa ja pysy metrin päässä vähintää. Sitten voin jäädä."
En voinut sille mitään, mutta hymyilin leveästi heti kuultuani lauseen. Hän aikoi jäädä! Kaappasin hänet tiukkaan halaukseen ja nostin hänet maasta. Charlotte kietoi automaattisesti jalkansa ympärilleni, mutta näytti toruvalta.
"Metrin välimatka", hän sanoi vaativana, mutten välittänyt.
Haistoin hänen tuoksunsa painaessani pääni hänen kaulaansa vasten. Pehmeän ja  kirpeän sekoitus olivat rauhoittavia.
"Tarkoittaako tämäsitä, ettet lähde pakoon? Vai pitääkö minun sitoa sinut jonnekin kiinni?" Nielaisin nopeasti ja kirosin mielessäni. En todellakaan sanonut vikaa lausetta ääneen!
Charlotte irroitti jalkansa ja työnsi itseään kauemmas. Päästin hänet hieman kauemmas, mutten irrottanut otettani.
"Olen tosissani", Charlotte sanoi, mutta nyt hän näytti väsyneeltä. "Sinä et saa etsiä minusta tietoja etkä kiristää. Minä lähden, jos haluan."
Vedin hänet sohvan eteen ja työnsin kevyesti istumaan. Hän tarvitsi lepoa.
"Mitä haluat syödä?" kysyin kävellen keittiöön. Pidin kuitenkin silmällä Charlottea siltä varalta, että hän päättäisi livistää karkuun. Olin juuri avaamassa jääkaappia kun kuulin sohvan narahtavan liikkumisen merkiksi.
Peruutin nopeasti ja näin silmäkulmastani Charlotten nousevan. Syöksyin nopeasti kohti tyttöä, mutta tämä otti vain viltin sohvan reunalta ja istuutui uudelleen. Hän kääntyi katsomaan minua ja näin huvittuneisuuden hänen silmissään.
"Sinä oikeasti haluat pitää minut täällä?" hän kysyi peitellessään itseään.
Yritin hymyillä lämpimästi hänelle ja rauhoitella itseäni tiedolla, ettei hän ollutkaan lähdössä.
"Miksi en haluaisi?"
"Koska olen vieras sinulle?"
Virnistin ottaessani jääkaapista kulhollisen salaattia. Calum oli onneksi järjestänyt ruokaa viikonlopuksi.
"Sinä käytännössä panit minua, joten minä olen siinä asemassa, että vuorostani minä panen sinua." Oikeasti? Oliko minun pakko sanoa tuo ääneen? Mikä minua vaivaa?
Otin kulhon kannen pois ja laitoin kahdelle lautaselle annokset. Etsin haarukat kaapista ja lasit, joihin laitoin vettä jäillä. Tasapainotellen yritin päästä olohuoneeseen jotenkin, minkä seurauksena melkein lattia oli vettä täynnä.
Lopulta sain lasit pöydälle ja lautasen annettua Charlottelle. Istuuduin sohvan toiseen päätyyn yrittäen kunnioittaa Charlotten tilatoivetta. En kuitenkaan tiennyt, miten sitä piti totella. En ollut koskaan tämänlaisissa väleissä tyttöjen kanssa, joten tilanne oli vieras. Olisiko minun pitänyt istua lattialle vai hänen viereensä? No, Charlotte ei sanonut minulle mitään, joten oletin istuvani hyvän matkan päässä.
Odotin niin kauan, että näin Charlotten syövän haarukallisen salaattia. Siinä oli selvästi salaattia, kurkkua, tomaattia ja kananpalasia, joten hänen pitäisi pystyä syömään sitä ihan hyvin. Hänen alettua syödä otin itsekin haarukallisen salaattia. Huomasin syöneeni lautasen nopeasti tyhjäksi. Voi juku, minulla oli todella kova nälkä. Sairaalasta lähtiessämme Charlotte oli saanut aamupalan, mutta minä en. En ollut syönyt pitkään aikaan ja nyt janosin ruokaa, mutta sitä enemmän halusin varmistaa Charlottella olevan kaikki kunnossa. Oliko se normaalia? En tiedä.
Charlotte oli syönyt hiljaa puolet salaatistaan ennen kuin lopetti syömisen. Hän liikutti kurkun palasia lautasella mietteliään näköisenä.
"Mikä on?" kysyin ja ryhdistäydyin heti. "Siinä ei pitäisi olla mitään, mitä et saisi syödä. Kysyin siitä lääkäreiltä. Vai oletko allerginen kurkulle? Tomaatille? Oletko kasvissyöjä?"
Charlotte pudisti päätään ja vilkaisi minuun hieman nolona. Mikä häntä nolotti? Pikemminkin minua olisi pitänyt nolottaa ylihuolehtivaisuuteni.
"En haluaisi lainkaan pyytää tätä", hän sanoi lopulta ja huomasin hänen jännittävän harteitaan," mutta voitko auttaa minua sairaalalaskun maksamisessa?"
Katsoin Charlottea hieman rekisteröidessäni hänen sanojaan. Sairaalalasku?
"Palkkani menevät vuokraan ja isän lääkkeisiin", hän alkoi nopeasti selittämään ja näytti sitten katuvan kysymystään. "Minun ei olisi pitänyt kysyä, anteeksi."
Pudistin päätäni pari kertaa. "Ei se mitään, tietenkin autan sinua", vastasin ja kirosin itseäni, etten ollut itse ehdottanut asiaa. Olin vienyt hänet ylihinnoilteltuun sairaalaan, koska se oli lähin, enkä eilen voinut miettiä muuta kuin sitä, että saisin hänet nopeasti jonnekin. Ei hänellä tietenkään olisi ollut varaa maksaa laskua.
Charlotte laski katseensa. Hänen hiuksensa olivat takussa ja hän näytti riutuneelta, mutta hän oli silti nätti. Hän näytti häpeävän sitä, että joutui pyytämään apuani. Halusin laittaa hänet katsomaan minua ja vakuuttaa, ettei se ollut haittaa minulle. En silti tiennyt miten, joten vain odotin.
"Kiitos", hänsanoi lopulta ja jatkoi syömistä.
Hymyilin, sillä vihdoin tunsin tehneeni jotain oikein. Miten ihmeessä yksi tyttö sai minussa tämmöiset tunteet hereille?
Charlotte söi salaatin loppuun ja joi lasinsa melkein heti tyhjäksi. Hän näytti väsyneeltä kaiken tapahtuneen jälkeen laskiessaan lautasen ja lasin sohvapöydälle.
"Minä...", Charlotte sanoi ja vilkaisi minuun nopeasti. Sitten hän nousi ja otti Calumin lahjapussin käteensä. "Tuota.. onko sinulla täällä... ööh.. hiljaista paikkaa?"
Kurtistin kulmiani. Halusiko hän minusta eroon? Silti, hän halusi olla täällä. Se riitti minulle.
"Voit mennä makuuhuoneeseen", sanoin, sillä täällä ei pahemmin ollut muuta suljettua tilaa vaatehuoneen ja kylpyhuoneen lisäksi.
Charlotte nousi ja lähti pussin kanssa kohti makkaria. Ovella hän kääntyi ja näytti epäröivän, mutta katsoi minuun suoden pienen hymyn. "Kiitos kaikesta."
Tunsin hymyileväni tyhmänä hänelle, mutten välittänyt.

//Kommentoikaa, äänestäkää, kertokaa mielipiteenne! :)