Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

46. luku

x Ashton x

Istuin pienessä huoneessa, joka oli sisustettu vain neljällä tuolilla ja pöydällä. Kuulusteluhuone. Olin juuri pari tuntia yrittänyt selittää tapahtunutta, mutta olin kusessa. Olin ajatellut eilisen päättyvän aivan toisella tavalla. Charlotten piti vastata myöntävästi kosintaani, meidän piti juhlia sitä ja lähteä asunnolleni, mikä olisi ollut Calumin mukaan "spektaakkelimaisen häikäisevä" tunnelmaltaan.
Luke istui edessäni paperipinon kanssa. Hän oli saanut asianajajani täyttämään toimistollaan papereitani sillä aikaa kun itse keskusteli kanssani. Olin ollut asemalla yön yli ja nyt halusin vain päästä täältä pois.
"Miten jaksat?" Luke kysyi hörpäten kahviaan.
Pyyhin kädelläni silmiäni yrittäen pysyä hereillä. "Miten Charlotte voi?"
En voinut sille mitään, mutta hän oli päälimmäisenä mielessäni. Olin juuri kosimassa häntä! Yksi kaksi hän sai tietää minun tappaneeni hänen isänsä! Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi. Näin hänen tunteettoman katseensa kun poliisit raahasivat minua pois.
Luke katsoi suoraan minua silmiin. "Sinä murehdit hänestä? Vaikka olet ollut yön putkassa ja sinua syytetään taposta?"
Katsoin häntä kuin tyhmää. "Charlotte sai juuri tietää minun tappaneeni hänen isänsä. Hän ei ole kunnossa. Kai joku on hänen seuranaan? Pääsikö hän kotiin turvallisesti? Entä lehdistö? Eiväthän he kiusaa häntä?"
Luke pudisti päätään kysymyksilleni ja näytti kiusaantuvan.
"Ashton", hän sanoi, mutta hänen puhelimensa alkoi soimaan ennen kuin hän ehti lopettaa lausettaan. Minua katsoen hän nosti puhelimen korvalleen suoraan painaen vihreää kuvaketta. "Niin?" Luke puri huultaan antaessaan hetken päästä puhelimen minulle. "Pankista soitetaan."
Luulin jo hetken sen olevan Charlotte, mutta nielaisin pettymyksen ottaessani puhelimen.
"Ashton Irwin", sanoin puhelimeen siirtäen katseeni huoneen nurkkaan.
"Huomenta, herra Irwin", miervirkailijan ääni kuului puhelimesta. "Kihlattunne neiti Swan on täällä, tiedättekö tästä mitään?"
Miksi Charlotte oli pankissa? "Kyllä, hän siis saapui. Pahoitteluni, etten ilmoittanut aiemmin."
"Neiti Swan pyysi 100 000 dollarin siirtoa ja nostoa, onko tämä teidän tiedossa?"
"Kyllä, hän tykkää shoppailla", sanoin yrittäen keksiä taustatarinaa. Sitten älysin. Charlotte tarvitsi rahaa selvitäkseen. Tilini jäädytettäisiin pian, joten tämä oli hänen ainoa tilaisuutensa saada rahaa tuleviin kustannuksiin. "Antakaa neidille mitä hän haluaa, allekirjoitan kaikki myöhemmin."
"Tämä selvä, mukavaa päivän jatkoa!"
Annoin puhelimen takaisin Lukelle ja näin pettymyksen hänen katseessaan. Kohotin kulmaani.
"Mitä?"
Luke pudisti päätään. "Ashton, Charlotte paljasti sinut", hän sanoi nopeasti. Kun en tehnyt elettäkään vastatakseni, hän täydensi: "Hän oli saanut sen jotenkin selville ja kertoi siitä poliiseille. Hän sopi ajan, kaiken. Nyt hän on lähdössä maasta. Nuo rahat jotka juuri hänelle annoit auttaa häntä katoamaan."
Nousin seisomaan tuolin lentäessä taakse ja kuulin sen kaatuvan. Suuntasin ovelle ja yritin avata sitä -turhaan. Hakkasin ovea nyrkillä.
"Päästäkää minut ulos!"huusin.
"Ashton-"
"Tulkaa päästämään minut!" karjuin lyöntien välissä. "Vaimoni on karkaamassa lapseni kanssa!"
"Ashton!" Luke huusi riuhtaistessaan minut irtiovesta. Hän käänsi minut ympäri ja lukitsi käteni selkäni taakse. Joskus vihasin sitä, miten hän osasi käyttää näitä otteita. "Charlotte ei ole vaimosi ja se lapsi nyt vain menee minne hänkin menee."
Yritin riuhtoa otettani vapaaksi. Tunsin sydämeni hakkaavan lujempaa tajutessani, että Charlotte oikeasti lähti ja tällä kertaa lopullisesti. Hän ei tulisi enää takaisin. Olin pelännyt tätä koko ajan ja hän tiesi sen. Silti hän oli se, joka hoiti minut ensin tänne.
Kun tutustuimme, hän teki selväksi, ettei kyse ollut rahasta. Olin uskonut häneen. Hän ei ollut kuin exäni, hän ei ajatellut vain rahaa. Olin kuitenkin väärässä. Kaiken tämän aikaa hän oli juoninut minua vastaan. Ei minun tilini kovaa kolausta kokisi hänen lähdöstään, mutta minä kokisin.
Minä koen.
Luovuin riuhtomisyrityksistä ja nojauduin seinää vasten. Luke tuli perässäni pitäen minua pystyssä. Hän kaappasi minut lujaan halaukseen taputtaen selkääni. Hän ei päästänyt irti, enkä minäkään kiedottuani käteni hänen ympärilleen. En voinut estää nyyhkäyksien tuloa paniikin kasvaessa. Charlotte oli jättänyt minut. Hän ei halunnut olla osa minua enää. Hän halusi viedä minulta kaiken. Yritykseni, tuttavani, perheeni, lapseni, rakkauteni.
Minun olisi pitänyt uskoa epäilyjä, mutten uskonut. Tämä oli minun vikani. Minun pitäisi syyttää Charlottea varkaudesta ja hyväksikäytöstä, mutta en voinut. En voinut viedä häneltä enää mitään. Olin vienyt jo tarpeeksi, en halunnut turmella hänen elämäänsä täydellisesti. Ja pitihän hänen jotenkin lapsemmekin elättää.
"Ashton, kaikki tulee vielä menemään hyvin", Luke lupasi pitäen minua yhä pystyssä. Ilman häntä olisin kaatunut lattialle.
"Pidä vain huoli, että Charlottella on kaikki hyvin", kuiskasin hänen korvaansa ääni käheänä. "Minä löydän hänet vielä."

*****

Istuin autossa matkalla kohti asuntoani. Oli kulunut puoli vuotta. Kuusi kirottua kuukautta, jonka olin viettänyt paperisodan keskellä linnassa. Luke oli asianajajien kanssa saaneet sovittua minulle korvausmaksut, joiden lisäksi minun piti vielä Charlottelle itselleen maksaa joitain korvauksia. Pääsin kuitenkin vapaaksi, hyvä puoli asioissa.
Mediamyrsky oli ollut huumaava, mutta minut oli ohjattu sen läpi. En ollut nähnyt ketään Luken lisäksi, en laisinkaan ketään muuta läheistäni. Minulla oli ikävä kaikkia, mutta ennen kaikkea minulla oli päämäärä.
"Luke", sanoin vierelläni istuvalle ystävälleni.
"Niin?"
"Lähdemme heti liikkeelle. Sinulla on tavarasi? Ja Calum ja Michael ovat valmiina?"
Luke nyökkäsi. Käännyimme risteyksestä yrittäen jättää paparatsit jälkeen.
"Kaikki on valmista."
Olin hetken hiljaa. Katsoin kaikkia ihmisiä kaduilla ja sitä, miten sade piiskasi heidän niskaansa. He olivat tietämättömiä tästä kaikesta ja se oli hyvä, koska tämä ei kuullut heille. Heiltä ei oltu viety kuutta kuukautta. En tiennyt yhtään, mitä tästä seuraisi.
Ihan kuin joku olisi kuristanut minua, sillä en saanut henkeä kunnolla. Tunsin paineen rinnassani, huolen ja ikävän, mutta myös ärtymyksen. Siitä oli kuusi kuukautta, kun Charlotte oli lähtenyt. Hän oli lentänyt Australiaan ja sieltä Japaniin, mutta en jälkeen hän katosi. Kukaan ei tiennyt missä hän oli tai kenen kanssa, oliko hän enää edes Japanissa vai jossain muualla.
Oli tullut pieni tieto, että Charlotte oli nähty mahdollisesti Italiassa. En kuitenkaan tiennyt miten totta tuo väite oli, mutta sinne me olimme matkalla. Ainakin yksi asia oli varma tässä kaikessa. Minä aioin löytää Charlotten. Meni siihen omaisuus tai ei, minä löytäisin hänet.
En edes tiennyt, miksi halusin löytää hänet. Hänellä oli lapseni, mutta se ei ollut ainoa syy. Vaikka Charlotte oli pettänyt minut, rakastin häntä silti. En vain voinut hylätä häntä, en nyt, kun olin maksanut sievoisen summan vapaudestani.