Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

27. luku

x Ashton x

Kävelin kadulla ympärilleni katsoen. En tiennyt missä olin. Oli pimeää ja katu ei näyttänyt keskustan kadulta, vaan joltain syrjäseudun kadulta ennemminkin.
"Hei siellä!" kuului huuto kujalta. "Tule tänne!"
"Räkänokka on eksynyt!" kuului toinen huuto.
"Lelliperse mitäs sä täällä teet?" kolmas huusi.
Minun oli tarkoitus juosta pois, mutta päädyin jotenkin kävelemään kujalle. Huutajat olivat minua vanhempia, jurompia. Silti menin, sillä en tiennyt paremmasta.
Nopeasti olin piiritetty. Katsoin minne tahansa pimeällä kujalla, näin suuren miehen kävelevän minua kohti.
"Mitä te-"
"Oi kermaperse osaa puhua!" joku huusi.
Silloin se alkoi. Ensin yksi kerrallaan, sitten useampi ja useampi jakoi iskuja ympäri kehoani. En pystynyt iskemään takaisin, en pystynyt huutamaan. Pystyin vain olemaan heidän nyrkkeilysäkkinä. Jonkin ajan päästä he saivat tarpeeksi ja heittivät minut nurkkaan. En saanut henkeä kunnolla ja tiesin, etten kestäisi pitkään.
Sitten näin hänet.
Nuori Charlotte käveli luokseni, kohti minua. Hän oli pukeutunut ylisuureen t-paitaan, ei muuhun. Kujalle syttyi katuvaloniin, että näin hänet selkeämmin. Näin myös paidassa olevan veren. Rintaani puristi nähdessäni Charlotten takkuiset hiukset ja verisen paidan. Halusin huutaa ja kysyä, kenen verta se oli. Oliko hänelle sattunut jotain? Mutta en pystynyt puhumaan.
Charlotte ei nähnyt minua. Hän käveli luokseni, muttei nähnyt minua. Sen sijaa hän otti rautatangon kujan reunalta käteensä.
"Sinä tapoit isäni", Charlotte sanoi hiljaa. "Tapoit hänet, etkä edes kertonut sitä minulle."

Sitten hän nosti katseensa ja näin hänen silmänsä. Äärimmäisen vihaiset silmänsä. Hän nosti rautatangon ja heilautti sitä minua kohti.

*****

Heräsin hengästyneenä ja hikisenä. Tunsin t-paitani talmaantuneen ihooni kiinni ja hikipisarat komeilivat otsallani. Minun oli äärimmäisen kuuma, mutten välittänyt.
Charlotte, ajattelin. Hän tietää.
Aloin etsiä häntä katseellani, mutta löysin hänet nopeasti sängyn toisesta päädystä. Hän nukkui sikeästi itkettyään pitkään rintaani vasten. Olin kantanut hänet sänkyyn ja siinä hän nyt nukkui. Hengitin syvään nähdessäni hänet rauhallisena puhtaissa vaatteissaan. Hän ei tiennyt mistään mitään. Hän ei vihannut minua.
Luke oli soittanut sunnuntaina saatuaan tietää lisää Charlotten isän kuolemasta. Aluksi tiedettiin hänen tukehtuneen tablettiin, joten tietenkin kaikki olettivat sen olleen yksi hänen syöpälääkkeistään. Mutta asia ei ollutkaan niin. Olin pyytänyt Lukea lähettämään yhden ruokakoreista luotani Charlotten isälle. Ruokakorin, missä oli myös särkylääkkeitä jostain ihmeen syystä. Luke oli saanut selville, että Charlotten isä oli kuollut niihin pillereihin. Ne eivät olleet sopineet yhteen hänen lääkityksensä kanssa.
Olin aluksi kertomassa asiasta Charlottelle, mutten vain pystynyt. Hän oli kestänyt nyt jo liikaa. Ei hän mitenkään pystyisi kuulemaan, että olin tappanut hänen isänsä vahingossa. Tietenkin podin syyllisyyttä, mutta näin oli parempi. Olihan? Luke oli selittänyt, miten minusta ei tiennyt kukaan. Kaikki luulivat lääkkeiden olevan peräisin Charlotten isältä itseltään, joten olin kuivilla.
Kierähdin kyljelleni ja vedin itseni Charlotten selkään kiinni. Kiedoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painoin pääni hänen tyynylleen aivan hänen päänsä taakse. Hengitin syvään ja rauhassa. Kyllä hän minulle anteeksi antaisi, kyllähän?
Olin pitkästä aikaa kuullut hänen puhuvan ja nauravan tänään. Harry ja Lauren pitivät hänestä, he olivat tykästyneet häneen heti. Kaikki oli mennyt hyvin, vaikka hän ei antanutkaan minun koskettaa itseään. Ymmärsin syyn kylpyhuoneessa. Hän oli estänyt itseään tuntemasta mitään, minkä ansiosta hän oli selvinnyt. Hän ei sallinut tunteitaan, joten hän jaksoi hyvin päivän.
Sitten äitini tuli paikalle.
Hän ei tarkoittanut sanoa mitä sanoi, mutta silti hän sanoi ne sanat. Hän ensin syytti Charlottea täältä lähtemisestä, mutta sen jälkeen hän syyllisti minua. Hän halusi minun parastani, mutta hän muisti liian hyvin värikkään nuoruuteni. Hän keskittyi virheisiini. Hän ei edes ajatellut sitä, että olin saanut Charlotten tänne. Hän näki vain sen, miten olin saanut tytön lähtemään täältä.
En tiennyt kuinka kauan tämä kestäisi vielä Charlotten kanssa vai kestäisikö se vain hetken. Halusin ottaa kaiken tästä irti. En voinut enää kiistää sitä. Niinä parina kolmena viikkona kun hänet olin tuntenut, hän oli tunkeutunut elämääni. En enää pystyisi olemaan ilman häntä, en ainakaan helposti. Hän oli aivan liian iso osa minua nyt. Oli ollut yhtä tuskaa nähdä hänen kärsivän, mutta se sai minut myös ymmärtämään, etten haluaisi minkään satuttavan tyttöä.
Charlotte mumisi jotain unissaan ja siirsi jalkansa omieni lomaan. Hän ei näyttänyt laittavan pahakseen nukkumisjärjestelyjä, mistä olin kiitollinen. En olisi halunnut nukkua sohvalla, mutta en myöskään olisi antanut hänen nukkua.
"Hyvää yötä, Char", kuiskasin, ennen kuin nukahdin uudelleen.

//Tätä ette varmaankaan osanneet aavistaa! Mitä mieltä olette? Pitäisikö Ashtonin kertoa Charlottelle vai ei? Kommentoikaa ja äänestäkää! Mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua? Ja lisähuomio liittyen lempinimeen: tästä edespäin tulen aina välillä mainitsemaan Charlotten Charliena, taikka Char-nimellä. Yritän löytää sopivaa lempinimeä ja sopivan tilanteen tullen yritän jotain noista käyttää, vaikka vaikuttaakin kovin monimutkaiselta! Pahoittelut siitä :'D

JA SITTEN VIELÄ seuraava luku tulee olemaan priva, joten vain seuraajat pystyvät sen lukemaan ;)