Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

38. luku

x Ashton x

Pysäytin autoni parkkihalliin ja sammutin sen, mutten noussut ylös. Käännyin Charlotteen päin ja kohotin kulmaani kysyvästi. Hän oli ollut koko matkan hiljaa ja olin antanut hänelle aikaa aina tähän hetkeen saakka. Charlotte ei ollut katsonutkaan minuun, mutta hän oli viestitellyt ahkerasti jonkun kanssa. Tietenkään hän ei myöskään vastannut kenen, kun sitä kysyin.
Charlotte katsoi suoraan edessämme olevaan vaaleaan seinään yrittäen välttää katsettaani viimeiseen saakka. Hän näytti kireältä ja jännittyneeltä, mutta silmät eivät olleet enää niin punaiset.
"Kerrotko sinä viimein, mikä sinulla on?" sanoin syvään hengittäen.
Tunsin paniikin kasvavan entisestään sisälläni, se oli kasvanut koko ajomatkan ajan. Olin miettinyt pääni puhki mitä Charlotte salasi tai mikä hänellä oli, mutten halunnut ajatella pahinta. Luotin häneen niin paljon, että uskoin hänen pysyvän luonani, joten minun piti vain murehtia mitä muuta on voinnut sattua.
Charlotte nielaisi, muttei katsonut minuun vieläkään. Löin turhautuneena rattia kämmenellä. Miksei hän voinut vain kertoa? Miksi hänen piti tehdä kaikki vaikeimman kautta?
"Liittyykö se sinun työhösi? Onko siellä jotain ongelmia? Olen antanut sinun käydä siellä, mutta jos siellä tapahtuu jotain, minä puutun asiaan-"
"Ei, kaikki on hyvin töissä", Charlotte sanoi hiljaa puristaen käsiään yhteen.
"Liittyykö tämä... isääsi? Haluatko puhua siitä minulle? Tai jollekin muulle? Saan parhaimmat terapeutit jos haluat-"
"Ei, Ashton", Charlotte kuiskasi pudistaen päätään.
"No mikä sitten on?" kysyin turhautuneena. "Oikeasti, tämä on piinaa minulle. Tiedätkö, miltä minusta tuntui, kun näin sinun kävelevän vessasta silmät punaisina? Halusin heti tietää syyn sille, muttet kertonut. Odotin koko tuon kirotun matkan, vaikka olisin voinut tehdä asialle jo jotain! Minä-"
"Et sinä olisi voinut tehdä sille mitään!" Charlotte huusi yhtäkkiä. Sitten hän nielaisi uudelleen ja käänsi katseensa ikkunaan, poispäin minusta. Hän puri huultaan sanoessaan: "Se yllätti minut."
Kurtistin kulmiani. "Kuka?"
"Kappaleesi."
Tiesin sisimmässäni, ettei Charlotte sanonut kaikkea, mutta uskoin tämän olevan tarpeeksi hyvä syy. Hän ei ollut tottunut julkisiin tunteiden osoituksiin selvästikään kuten en minäkään, mutta tiesin muiden tekevän niin. Luulin hänen rakastuvan ideaan, mutta näköjään olin väärässä.
Puristin rattia toisella kädellä hermostuneesti. "En pyydä sitä anteeksi, vaikka se asetti sinut selvästi epämukavaan asemaan."
Charlotte pudisti päätään pitäen yhä katseensa muualla. "Et ymmärrä..."
"Minä selitän nyt, miten minä tämän asian näen", sanoin kääntyen Charlotteen päin. Hänen hahmonsa näkyi autossa vain hallin valojen ansiosta, mutta tarpeeksi selvästi. "Minä kerroin juuri monen sadan henkilön edessä löytäneeni elämääni jonkun ja hän sai minut jopa laulamaan tuolla. Seuraavaksi tämä nainen onkin hukassa ja lyö luurin korvaani yrittäessäni tavoittaa häntä. Tämän jälkeen hän tulee luokseni selvästi itkettyään, eikä suostu kertomaan mikä hänen on. Mitä minun pitäisi tehdä, että ymmärrät minun..."
Annoin lauseen haihtua välillemme, mutta päätin viedä sen loppuun saakka. Vedin avaimen lukosta ja avasin oven auki.
"Että ymmärrät minun rakastavan sinua", päätin lauseeni ja nousin samantien ulos autosta. Heitin oven kiinni ja lähdin kävelemään hissiä kohti. Charlotte ei tullut perääni, joten epäilin hänen haluavan omaa aikaansa.
Hississä minulla riitti aikaa miettiä, mitä olin juuri paljastanut. Olin jo jonkin aikaa tiennyt tuntevani jotain Charlottea kohtaan, mutten ollut vielä osannut asettaa sitä oikeaan arvoon. Olin jutellut tästä monesti Luken ja Calumin kanssa ja vannon, että he kyllästyivät jo viidennen kerran jälkeen. Michael ohjeisti minua selkeästi: "Kaikki menee hyvin, kunhan vain panet häntä". Luke ja Calum puolestaan antoivat parempia neuvoja. Luke käski minun ottaa selvää itsestäni ennen kuin kertoisin mitään Charlottelle, mutta Calum käski heittäytyä ja lumota Charlotte.
Ongelmana vain oli nyt, että Charlotte ei ollut pitänyt yrityksestäni.
Olin väitellyt pitkään itseni kanssa uskalsinko laittaa itseäni likoon vai en, mutta lopulta olin uskaltautunut. Olin valinnut siihen hetken, jolloin jopa perheeni oli paikalla. Ja nyt sain huomata, ettei Charlotte pitänyt minusta. Tai ainakaan hänellä ei ollut samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla oli häntä kohtaan.
Hissi saapui asunnolleni ja suuntasin suoraan makuuhuoneeseen ja vaatekaapille. Vedin mustat farkut ja valkean t-paidan mukaani ja heitin ne sängylle löystäessäni samalla kravaattia. Charlottelle tulisi kiire vaihtaa mekko pois, sillä en halunnut myöhästyä illanvietosta. Tiesin Harryn menevän pian nukkumaan, joten halusin nopeasti paikalle kortinpeluuta varten.
Kuulin hissin tulevan takaisin ylös ja Charlotten astelevan käytävillä. Tunsin sydämeni lyövän tiheämpään kuullessani hänen hänen askeleensa. Minun oli helpompi hengittää, kun tiesin hänen olevan lähettyvillä, mutta samalla se loi jonkinlaista kihelmöintiä. Näin Charlotten menevän vaatehuoneeseen ja palaavan pian kasan vaatteita kanssa. Hän asteli toiselle puolelle sänkyä ja jollain oudolla tavalla sai avattua mekkonsa, vaikkakin se näytti vaikealta. Olisin tarjonnut apuani, mutten tiennyt halusiko hän sitä.
En voinut vastustaa kiusausta katsoa Charlotten muodokasta vartaloa. Hänestä huomasi, että hän sai nykyään kunnolla ruokaa. Hän oli kaunis, pidin hänestä. Ymmärsin, miksi hän työskenteli La Voguessa. Hän sopi sinne, vaikka en pitänytkään siitä.
Charlotte vaihtoi ylleen ihonmyötäiset legginsit ja suurehkon neulepaidan. Hän tosiaankin osasi ottaa rennosti. Käännyin kokonaan hänen puoleensa saatuani omat vaatteeni vaihdettua, mutta pysähdyin katsomaan Charlotten kasvoja. En tiennyt miksi, mutten ollut huomannut hänen silmiään. Hänhän itki. Punaisuus oli palannut hänen silmiinsä ja posket olivat hienoisen läikikkäät.
Halusin kysyä miksi hän itki. Olinko tehnyt jotain. Oliko hän itse tehnyt jotain, mistä hän halusi puhua. Charlotte kuitenkin vältteli katsettani tottuneesti, joten päätin olla kysymättä. En halunnut olla niitä, jotka pakottivat toisensa puhumaan murheet halki. Semmoista tapahtui vain tarinoissa ja saduissa, ei oikeassa elämässä. Halusin uskoa, että Charlotte puhui minulle kun hän olisi valmis.
Käännyin ja lähdin kohti olohuonetta. Charlottella menisi vielä hetki, joten ehtisin soittamaan yhden puhelun. Menin suoraan työhuoneeseeni ja jätin oven raolleen. Charlotte tietäisi minun olevan siellä ja olettaisin, ettei hän ainakaan tulisi kuuntelemaan puhelua. Vedin puhelimen taskustani ja selasin osoitekirjaa. Painoin nimeä löytäessäni oikean ja siirsin puhelimen korvalleni.
Vastaus tuli muutaman sekunin jälkeen.
"Niin?"
"Taidan tarvita apuasi, Ashley."