Rich Bitch II Ashton Irwin fanfic, Finnish [A.I.] {valmis}

18. luku

x Ashton x

Istuin odotusaulassa repien hiuksia päästäni. Olin tuonut Charlotten mahdollisimman nopeasti lähimpään sairaalaan, mihin olin soittanut ja varoittanut väkeä. Charlotte vietiin heti jonnekin huoneeseen, mutta minua ei päästetty hänen mukaansa. 'Vain omaiset', sanoivat hoitajat.
Siispä olin nyt istunut aulassa miettien miten Charlotte voi. Olin soittanut Lukelle ja selittänyt hänelle tapahtuneen, minkä johdosta hän oli matkalla tänne.
Kuulin hissin oven avautuvan ja kohotin katseeni nähdäkseni Luken tummissa farkuissa ja valkeassa t-paidassa tumman takin alla, Calum ja Michael hänen perässään molemmat puvut päällään. He kaikki olivat töissään, mutta nyt täällä minun takiani.
Luke rojahti istumaan viereeni ja tönäisi hellästi kylkeäni. Calum ja Michael istuutuivat minua vastapäätä Calum kyynerpäät polviin asettaen, Michael puoliksi makaen tuolilla.
"Miten hän voi?" Luke kysyi ja siirsi hiuksiaan pois kasvoiltaan.
Pudistin päätäni ja hengähdin raskaasti. "Eivät ole kertoneet mitään."
"Mitä te teitte?" Calum kysyi kulmaansa kohottaen. "Ei sen suunnitelman olisi pitänyt mennä piloille."
"Hän sai jonkinlaisen kohtauksen", selitin samalla kun turhaannuin ajan kulusta ilman tietoa.
Nousin seisomaan ja aloin kävelemään edes takaisin ystävieni edessä. En pitänyt tästä yhtään. Yhdessä kohtaa juttelimme normaalisti asunnollani, mutta seuraavaksi Charlotte oli jo henkihieverissä. Mitä olin syöttänyt hänelle? Ei hänellä allergioitakaan voinut olla. Oliko hänellä hajuherkkyys kynttilöistä?
"Rauhoitu nyt", Michael sanoi. Jopa hän oli vakavana. "Kyllä hän selviää."
"Herra Irwin?"
Pysähdyin heti ja käännyin kohti pitkää miestä. Hänellä oli mustat hiukset ja siniset kirkkaat silmät. Hän oli yli kolmenkymmenen ja pukeutunut pitkään valkeaan lääkärintakkiin.
"Niin?" kysyin heti. Michael, Luke ja Calum nousivat seisomaan ja katsoivat lääkäriä odottaen.
"Neiti Swan on toipumassa. Hän sai allergisen reaktion kalasta", lääkäri sanoi neutraalisti, mutta elehti samalla jotenkin käsillään. "Hän on vakavasti allerginen sille. Etkö tiennyt?"
Pudistin päätäni. "Ei hän ole sanonut mitään allergioista", sanoin ja mietin mahtoiko tyttö itse edes tietää allergioistaan.
"Hän on kuitenkin nyt selviämässä. Hänen pitää saada levätä ainakin viikonlopun ylitse ilman lisärasitteita. Tiedättekö, mistä saisimme herra Swaniin yhteyden?"
Pudistin uudelleen päätäni. Pitikö minun viedä Charlotte hänen isänsä luokse? Eihän heillä ollut takuulla kunnon lääkkeitä hänelle! Katsoin Lukeen. Hän saisi Charlotten isän numeron helposti. Pudistin hivenen päätäni merkiksi, ettei hän puhuisi mitään. Vasta tämän jälkeen älysin, ettei heillä ollut puhelinta.
"Heillä ei ole puhelimia. Minä vien neiti Swanin kotiin", sanoin yrittäen pähkäillä, miten saisin ujutettua tytön luokseni.
"Oletteko mitä sukua tytölle?" lääkäri kysyi katsoen minuun epäillen.
"Olen hänen poikaystävänsä", sanoin suoraan. "Saanko nähdä hänet?"
Lääkäri katsoi ystäviini ja nyökkäsi takanaan olevalle käytävälle päin. "Vain sinä. Neiti Swan yöpyy tämän yön täällä, mutta sen jälkeen kotiutamme hänet."
Nyökkäsin, minkä jälkeen lääkäri lähti. Käännyin ystäviini päin.
"Luke, tiedät missä Charlotte asuu. Kerro hänen isälleen tapahtuneesta ja vie yksi niistä ruokakoreista luotani hänelle", selostin. Mitä muuta tarvitsisin? "Calum, mene asunnolleni ja hävitä se kala sieltä. Tee Charlottelle peti valmiiksi huomiseksi ja tee muut järjestelyt. Michael, soita tohtori Winsletille. Käske hänen olla hälytysvalmiina ainakin viikonlopun ajan, sillä hänen pitää päästä luokseni mahdollisimman nopeasti, jos Charlottelle käy jotenkin."
Tohtori Wisnlet oli ystäväni ja luotin häneen paljon. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, mutta melko nuori eteväksi lääkäriksi. Hän oli jopa valmistunut lääkkiksestä aikaisin. Winslet oli etunimeltään George ja vaikka miten halusinkin pitää Charlotten omanani, George oli paras vaihtoehto lääkäreistä mielestäni.
Ystäväni lähtivät nopeasti toteuttamaan tehtäviään, kun minä puolestani käännyin ja lähdin kohti ovea numero 427. Tunsin sydämeni hakkaavan lujempaa ja lujempaa. Avasin oven nopeasti ja pujahdin sisälle. Valkeassa huoneessa oli kolme sänkyä, joista kahden ympärille oli vedetty verhot. Lähdin viimeisimmän sängyn luokse ja raotin verhoa hieman. Kyllä, oikea sänky.
Suljin verhon takanani ja käännyin Charlotten puoleen. Hän makasi paikoillaan silmät kiinni. Hänen kädestään lähti ohut letku pussiin hänen sänkynsä vieressä. Charlotte näytti kalpealta nukkuessaan. Hänen hiuksensa olivat ympäri hänen päätään ja saatoin vain katsoa häntä.
Istuuduin hänen sänkynsä vieressä olevalle tuolille ja katsoin häntä. Charlotte oli minulle vain parin viikon tuttavuus, mutta hän oli muuttanut minua jollain tavalla. En ollut ennen istunut kenenkään naisen vieressä sairaalassa odottamassa hänen heräämistä.
Yhtäkkiä muistin, miksi istuin tässä. Miksi olin ylipäätään jatkanut Charlottelle puhumista. Hän oli pelastanut minut nuorena, joten olin halunnut maksaa velkani. Nyt olin pelastanut hänen henkensä, joten enkö voisi vain lähteä?
Sinä myös aiheutit tämän, ääni päässäni kritisoi huomautellen. Ilman sinua hän ei olisi nyt tässä.
Totta, ajattelin ja pudistin päätäni hivenen. Oli minun vikani, että hän oli syönyt kalaa ja sai kohtauksen. En voisi vain jättää häntä tänne. Voisin viedä hänet hänen isälleen? Kielsin idean heti, sillä en halunnut ottaa riskiä, että Charlotte saisi uuden kohtauksen. Ja jos hänen isänsä oli sairas, hän voisi altistua jollekin ja sairastua uudelleen.
Charlotte oli kietonut minut sormensaa ympärille jo nyt, enkä yhtään tiedä miten. Tyttö huomautti koko ajan, miten eri maailmoista me olimme. Miksi sitten hän kiehtoi minua enemmän ja enemmän? Ehkä siksi, ettei hän suostunut noin vain tekemään, mitä halusin. Hän ei halunnut lainata rahojani, vaikka usein naiset juuri halusivat kalliita vaatteita. Mutta Charlotte ei ollut samanlainen vaatimaton tyttö kuin jotkut elokuvissa ja kirjoissa. Hän ei esittänyt haurasta ja vaatimatonta, sillä sitä hän ei ollut. Hän oli pukeutunut Luken valitsemiin vaatteisiin ja antanut tämän törsätä rahojani, joten hän ei todellakaan ollut mikään enkelin perikuva. Vai oliko sittenkin?
Mihin tämä koko juttu oli menossa, sillä näköjään minusta oli tullut se osapuoli, kuka halusi toista enemmän kuin toinen minua?

//muistakaa jättää komenttia luvusta ja äänestää :)