Rakkauden lait

Prologi

Kolme kuukautta aiemmin

Tapasin Luke Greenin ensimmäistä kertaa koleana syyskuun lauantaina. Olin lentänyt edellisenä päivänä Helsingistä Lontooseen käytyäni pakkaamassa loput tavarani. Opiskelijaelämä oli osaltani ohi. Olin valmis kirjallisuustieteiden maisteri. Tuo kaikki tuntui tuolloin kuitenkin kovin mitättömältä. Suorastaan olemattomalta.

Äitini kuolemasta oli nimittäin kulunut viisi viikkoa. Hän oli sairastanut parantumatonta syöpää yli kahden vuoden ajan, mutta en vielä tuolloin pystynyt käsittämään että hän oli poissa. Liima, joka piti perheemme koossa oli hiljalleen hiipunut pois. Hautajaiset vietettiin lähipiirin kesken. Tuosta päivästä oli kulunut kolme viikkoa ja sen muisto poltteli yhä rinnassani.

Olin siis vastavalmistunut huippuarvosanoin arvostetusta yliopistosta ja minun äitini oli kuollut. Käytännössä minulle oli samanaikaisesti tapahtunut elämäni paras ja hirvittävin asia. Ja perheen ainoana lapsena olin yksin. Isäni oli kyllä kuvioissa, mutta hän oli vetäytynyt tiukasti takaisin kuoreensa heti hautajaisten jälkeen. Äitini sairaus oli lähentänyt meitä, ja hetken jo luulin saaneeni hänet takaisin, mutta ei. Hän pysyi poissa tieltäni ollen etäisempi kuin koskaan.

Minun lienee tässä vaiheessa syytä selventää muutama seikka. Isäni on toisena pääosakkaana suuressa englantilaisessa rakennusyrityksessä. Olemme suomalaisia, mutta muutimme Lontooseen yli viisitoista vuotta sitten. Olen siis elänyt nuoruuteni Britanniassa. Lukion jälkeen aloin kuitenkin kaivata takaisin Suomeen ja pääsinkin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Äitini sairastuminen muutti kuitenkin kaiken. Isäni jäi pois töistä ja minä aloin viettää pitkiä aikoja kotitilallani Lontoon liepeillä. Valmistumiseni jälkeen tuntui siis luonnolliselta muuttaa takaisin Lontooseen. Luulin myös, että isäni kaipaisi tukeani äidin poismenon jälkeen. Olin kuitenkin väärässä. Isä ei vaikuttanut kaipaavan minua.

Keskustelun sijasta hän vietti päivänsä toimistossaan tutkien yhtiönsä papereita. En tuolloin ymmärtänyt mistä hänen äkillinen kiinnostuksensa firman asioita kohtaan johtui, olihan hän ollut määrittämättömän pituisella virkavapaalla äitini sairastumisesta lähtien. Minun veikkaukseni oli että hän yritti hukuttaa surunsa työhön.

Siispä minä vietin päiväni käyskennellen valtavan talomme tiluksilla pysyen pois isäni jaloista. Tunteeni olivat yhtä vuoristorataa vaihdellen viiltävästä tuskasta täydelliseen tunnottomuuteen. Alitajuntaani nakersi myös tieto siitä, että minun pitäisi vähitellen pohtia uravalintojani. En kuitenkaan pystynyt tekemään päätöksiä. Siispä tyydyin kartanonherran surumielisen tyttären rooliini. Elimme isäni kanssa kuin haamut, yhdessä mutta kuitenkin niin yksin.

Tuo syyskuun lauantai oli poikkeus päiväruutineihimme. Ensimmäistä kertaa sitten hautajaisten emme olleet talossa kaksin (ellei henkilökuntaa lasketa). Isäni oli jostain syystä halunnut järjestää päivälliskutsut hänen ja äidin yhteisille ystäville, perhetuttaville, käytännössä kaikille, joilla oli joskus ollut jotain tekemistä perheemme kanssa.

Väkeä oli talossamme tuona päivänä paljon ja minä tunsin oloni ahdistuneeksi. Ihmiset ovat yleisesti ottaen melko kömpelöitä ollessaan tekemisissä toisten surun kanssa. Ja minä olin väsynyt esittämään, toisin kuin isäni joka keskusteli eläväisesti vieraiden kanssa. Hänen käytöksensä oli suorastaan yliampuvaa. Minä tyydyin olemaan kohtelias ja hillitty, kaikkea sitä mitä minulta odotettiinkin. Kiertelin vieraiden keskuudessa vaihtaen sanasen siellä, toisen täällä. Pian tunsin kuitenkin oloni ylitsepääsemättömän tukalaksi. Tarvitsin raitista ilmaa.

Hiippailin etuoven kautta ulos alkavan syksyn kylmyyteen. Päivä oli viileä, ja olin pukeutunut mustaan, lyhythelmaiseen satiinimekkoon. Mekon pitkät hihat eivät lämittäneet. Tunsin tuulen viileyden ohuen kankaan läpi. Se tuntui jollain tapaa miellyttävältä. Suljin silmäni ja nojasin selkääni tammiseen ulko-oveen. Koska tämä pelleily loppuisi? Koska voisimme jatkaa elämäämme normaaliin tapaan? Olisiko meistä enää siihen? Hienovarainen rykäisy keskeytti ajatukseni. Säpsähtäen avasin silmäni.