Rakkauden lait

7. luku

Luke tarttuu minua lanteista ja nostaa minut kuin höyhenen takanamme olevalle arkistopöydälle. Hän ei kertaakaan irrota huuliansa omiltani. Avaan hänen paitansa nappeja kiittäen yläkertaa siitä että en availe miehen paidan nappeja ensimmäistä kertaa. En tosin ole hankkinut kokemustani petipuuhissa - ansaitsin aikoinani viikkorahaa silittämällä isäni paidat.

Voin taata että isäni on kaukana ajatuksistani tänä perjantai-iltana. Luke suutelee kaulaani kuljettaen sormiaan selkärankaani pitkin saaden minussa aikaan kylmiä väreitä. Tunnen tutun, kadoksissa olleen nykäyksen lantioni pohjassa. Tältäkö se tuntuukin? Hänen sormensa liukuvat paitani helman alle ja sieltä edelleen ylemmäs. Yksi kevyt hipaisu rinnallani saa minut voihkaisemaan. Haluan tätä miestä. Olen halunnut häntä siitä hetkestä lähtien kun hän seisoi äitini hautajaispäivänä pihallamme katsellen minua ruskeilla silmillään. Tämä ei ole järkevää, tiedän sen. Ja tällä tulee olemaan seurauksia. En kuitenkaan välitä siitä.

Totuus on että minua ei ole milloinkaan suudeltu näin. En ole milloinkaan tuntenut näin. Painaudun Lukea vasten. Tunnen vaikuttavani häneen samoin kuin hän minuun. Luke vetäytyy aavistuksen kauemmas vetääkseen puseroni pääni yli. Luojan kiitos olen laittanut ylleni kauniit valkoiset pitsiliivit.

Luke katselee minua silmät puoliksi auki. "Jumalauta sinä olet kaunis", hän sanoo ja suutelee minua uudelleen. Niinkö hän minusta todella ajattelee? Ja kertaakaan näiden kuukausien aikana minulla ei ole ollut asiasta aavistustakaan. Vai olenko kenties vain yksi hänen valloituksistaan? En tiedä enkä ole siitä tällä hetkellä tippaakaan kiinnostunut. Liu'utan käteni Luken housun napille ja vedän hänet jälleen lähemmäs itseäni.

    Samassa takaamme kuuluu kolahdus. Välillämme vallinnut taika rikkoutuu ja vetäydymme erillemme. Käännymme molemmat äänen lähdettä kohti ja tunnen kuinka puna alkaa nousta kaulalleni. Emma seisoo arkiston ovella tuijottaen meitä häkeltyneenä. Hänen seurassaan on pitkähiuksinen hipsteriltä vaikuttava kundi (varmaankin se hemmetin pr-puolen Joffrey), jonka katse on jumittunut kaulani alapuolelle. Vedän kauhuissani kättäni lähes alastoman ylävartaloni suojaksi ja siinä samassa Luke ojentaa minulle paitaani jonka on noukkinut salamannopeasti lattialta. Hänellä on omansa yhä päällä, tosin napit ovat auki eikä kenellekään voi jäädä epäselväksi mitä välillämme on juuri tapahtunut. Luke astuu eteeni suoden minulle tarvitsemani näkösuojan. Kiitän häntä hiljaa mielessäni.

Saatan lukea Emman kasvoilta koko tunteiden kirjon. Hän yrittää selvästi peittää hämmästystään, mutta toisaalta voin lukea avoimen uteliaisuuden hänen kasvoiltaan. Luke onnistuu yskäisemään erittäin ärtyneen kuuloisesti ja se havahduttaa sihteerini transsistaan.

Emma kakistelee. "Me... Me vain tulimme katsomaan miten täällä menee... Mutta homma näyttää olevan hallussa." Emma painaa samantien kauhistuneena kämmenensä suunsa päälle. Pr-osaston Joffrey yrittää selvästi tukahduttaa naurun tyrskähdyksen. Hän kuitenkin vakavoituu silmänräpäyksessä nähdessään Luken ilmeen. Luke on ristinyt kätensä rinnaalleen, eikä hän näytä suinkaan vihaiselta, vaan ennemminkin laskelmoivalta. Ja jokainen joka tuntee Luke Greeniä edes hieman, tietää tuon katseen olevan merkki lähestyvästä myrskystä.

"Ehkäpä me tästä... Jatkamme matkaamme. Nähdään maanantaina!" Emma hihkaisee ja lähtee kiskomaan Joffreya kohti ovea. Luke ei irrota katsettaan heistä ennen kuin he ovat kadonneet. Hypähdän alas pöydältä ja nostan käteni poskilleni jotka ovat yhtäkkiä tulikuumat. Tunnen järjen äänen kolkuttelevan jossain mieleni takaporteilla. Tämähän on sulaa hulluutta. Luke puolestaan vaikuttaa täysin tyyneltä ja alkaa napittaa paitaansa kiinni.  Hän luo minuun pikaisen katseen. "Oletko kunnossa?"

Pudistan päätäni lähes huomaamattomasti. "Tämä oli virhe. En voi... En voi ryhtyä tällaiseen työpaikallani. Isäni..." Suoristan puseroani taistellen pakokauhua vastaan.