Rakkauden lait

23. luku

Pahoinvointi alkaa seuraavalla viikolla. Minun kohdallani kyse ei valitettavasti ole pelkästä aamupahoinvoinnista, sillä yökkäilyni ei katso kellonaikaa tai paikkaa. WC-pöntöstä onkin tullut uusi paras ystäväni. Entinen paras ystäväni Emma puolestaan on ruvennut kutsumaan minua käveleväksi oksennuspussiksi. Sweet.

Onneksi asunto-ongelmani vaikuttaa ratkeavan lopulta melko nopeasti. Lauantaisen road tripini jälkeen soitin erääseen Lontoon suosituimmista asunnonvälitysfirmoista, ja ilokseni heiltä löytyi muutamia itselleni (ja kukkarolleni) sopivia kohteita. Niistä kaksi ensimmäistä paljastuivat melkoisiksi murjuiksi. Kolmannen kohdalla kuitenkin tärppää.

"Tämä on ihana!" Tuijotan kuvia, jotka välittäjä on lähettänyt sähköpostiini. Olen jo rakastunut, vaikken ole vielä edes nähnyt asuntoa livenä. Tiedän tarkalleen, minne haluan sijoittaa sohvan.

"Enpä tiedä. Aika kaukana keskustasta." Emma katselee kuvia olkani yli ja nyrpistää nenäänsä. "Asunto on kuitenkin ihan kiva."

Ihan kiva on vähättelyä. Asunto sijaitsee rakennuksessa, joka on aikoinaan toiminut tehtaana. Studiomainen, ainakin sadan neliön kokoinen, avara sekoitus klassista ja modernia. Alkuperäistä tiiliseinää on monin paikoin jätetty näkyviin, ja valkoiset ja vaaleanharmaat sävyt luovat rustiikkiselle ulkonäölle mukavaa kontrastia. Lattiasta kattoon asti ylettyvistä ikkunoista tulvii sisään kirkasta päivänvaloa. Tässä saattaa olla tuleva kotini.

Soitan välittäjälle, ja sovimme näyttöajan kahden päivän päähän. Tunnen oloni hyvin voimakkaaksi. Minä pystyn tähän. Osaan hoitaa asiani itse, enkä tarvitse siihen ketään muuta. En etenkään Lukea.

"Keitetäänkö teet?" kysyn Emmalta kun olen lopettanut puhelun välittäjän kanssa.

Emma vilkaisee kelloaan. "Tee olisi paikallaan, mutta minun on kyllä pakko mennä nyt töihin, tai muuten tiedät-kai-kuka tappaa minut. Mitä sinä aiot tehdä tänään?"

"Minulla on se ultraäänitutkimus. Sen lisäksi pitäisi varmaankin ruveta pakkaamaan."

Emma läimäisee kädellä otsaansa. "Hittolainen, niinhän se olikin. Miten saatoin unohtaa sen? Olen tosi pahoillani, etten pääse mukaan", hän sanoo näyttäen aidosti harmistuneelta.

"Ei se haittaa. Minä pärjään siellä kyllä oikein hyvin yksinkin. Näytän sinulle sitten sen ultraäänikuvan." Epäröin hetken, mietin uskallanko esittää mieltäni polttavan kysymyksen. Haluan kuitenkin tietää vastauksen. "Miten Luken kanssa on mennyt sen jälkeen kun hän palasi Berliinistä?"

Emma levittää peilin edessä huulikiiltoa ja muljauttaa minulle peilin kautta silmiään. "Kysytkin vielä. Hän on edelleen ihan hemmetin pahalla tuulella ihan kaikesta ja ihan kaikille. Signalwoodin kanssa on ilmeisesti tullut jotain ongelmia, ja se näemmä oikeuttaa hänet tylyttämään jokaista vastaantulijaa."

Haluaisin kysyä, mitä ongelmia Signalwoodin suhteen on ilmaantunut, mutta sitten tajuan ettei asia enää kuulu minulle. Olen kuitenkin huolissani Lukesta. "Poissa silmistä, poissa mielestä" ei selvästi toimi hänen kohdallaan.

Emma alkaa tehdä lähtöä. "Milloin olet ajatellut puhua hänen kanssaan? Se olisi varmaan parasta hoitaa alta pois mahdollisimman pian."

Kohautan harteitani. Emma ei varsinaisesti ole painostanut minua asian suhteen, vaan pikemminkin hellämielisesti yrittänyt ohjata minua oikeaan suuntaan. Kyllähän minä tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. En vain ole henkisesti siihen valmis. Rypistän otsaani.

"Ethän vain taas ala voimaan pahoin?" Jouduttuaan muutaman yökkimiskohtaukseni todistajaksi Emma näyttää jo valmiiksi itsekin lievästi pahoinvoivalta.