Rakkauden lait

19. luku

Sviitin alakerran lattia on kauttaaltaan papereiden peitossa. Papereiden päällä lojuu kyniä, kannettava tietokone, puolillaan oleva kahvimuki sekä rutattuja paperitolloja. Äitini kutsuisi tätä näkyä absoluuttiseksi hävityksen kauhistukseksi.

Kaiken tuon kaaoksen keskellä istun minä. Kaivan nutturaani työntämäni kynän (äärettömän kätevää), ja kurottaudun tekemään merkinnän lähellä lojuvaan paperiin samalla kun hörppään kahvia. Onnistun läikyttämään kahvia leggingseilleni ja kiroan rankasti ääneen. Koitan putsata tahraa ylisuuren villapaitani hihalla saaden sen vain leviämään lisää.

Kello on kolme iltapäivällä. Olen tehnyt töitä Signalwoodin esityksen parissa kolmen tunnin ajan, eikä urakalle näy loppua. Minulla on krapula, mutta työnnän sen visusti taka-alalle. Eilisiltainen sekoiluni saa häpeän punan nousemaan poskilleni joka kerta kun ajattelenkin sitä, joten yritän parhaani mukaan olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Asiaa ei helpota lainkaan se, etten ole nähnyt vilaustakaan Lukesta koko päivänä. Heräsin yhdeksän jälkeen ainoana seuranani jomottava päänsärky. Luke oli jättänyt yöpöydälleni lyhyen viestin, jossa kertoi olevansa hoitamassa liikeasioita ja palaavansa vasta illalla.

Mitä nuo bisnekset ovat, sitä en tiedä. Ehkä häntä vain hävettää olla seurassani eilisen jälkeen. Herrasmies kun on, hän oli myös tilannut huoneeseen melko runsaan aamiaisen, mutta harmikseni en pystynyt syömään muuta kuin hieman munakokkelia sekä paahtoleivän.

Miksi minun täytyi mennä möläyttämään Lukelle mitä Adam minulle sanoi? Kundi selvästi pilaili kustannuksellani, ja minä olin niin halukas kuulemaan jonkun toisen suusta puoltavan arvion minun ja Luken suhteesta, että menin täydellisesti lankaan. Adam luultavasti kertoo koko jutun Lukelle jälkikäteen, ja he saavat sitä hyvät naurut. Ha ha ha, naiivi pikku-Sofia meni lankaan.

Toisaalta en usko Luken olevan niin ilkeä (Adamista en olisi niinkään varma). Hän on liian hyvin kasvatettu pilkatakseen panojaan heidän selkänsä takana. Tai niin ainakin toivon. Hitto soikoon.

En kestä ajatusta humalaisesta itsestäni, joten teen mielessäni pyhän raittiuslupauksen ja päätän hukuttautua töihin. Ainakin voin tehdä parhaani ja yrittää olla hyödyksi.

Keskittymiseni herpaantuu puhelimeni soidessa. Vilkaisen näyttöä, ja näen Emman nimen ruudulla pyytämässä FaceTime-puhelua. Kaipaan ystävääni, oloni on ollut jokseenkin orpo ilman naispuolista juttukaveria. Minulla on kiire, mutta päätän silti vastata puheluun. Emma kyllä ymmärtää
etten voi jutella kauaa.

"Onko Lontoossa kaikki hyvin?" Nostan puhelimen naamani eteen ja nousen seisomaan venytelläkseni puutuneita jäseniäni.

Emma on taustametelistä päätelleen luultavasti matkalla töistä kotiin. Lontoossa näyttää satavan, sillä Emma pitelee toisessa kädessään sateenvarjoa ja hymyilee arurinkoisesti. "Vähät minusta tai tästä kaupungista. Tiedäthän sinä millaista täällä on. Olen niin kateellinen sinulle! Oletko yksin?"

Pyöritän silmiäni. "Eipä se niin auvoista ole täälläkään päässä. Tämä on ihan työntäyteinen matka. Eli en ole ehtinyt koluta nähtävyyksiä, jos sitä mietit. Ja kyllä, olen yksin."

"Vai on sinulla tylsää? No, sehän on ikävää. Paitsi etten usko sinua. Työnteolla tarkoitat varmaankin villiä hotellihuoneseksiä herra johtajan kanssa?"

Purskahdan nauruun. "Älä viitsi." Käännän kameran kohti lattialla lojuvaa paperikaaosta. "Näetkö?" Käännän kameran takaisin itseeni.

Emma nyrpistää nenäänsä. "Voi hitto, sinä ihan oikeasti teet siellä töitä. Onko isokin urakka?"