Rakkauden lait

10. luku

Painajaista. Sitä tämä on. Kunpa voisimme  palata lapsuuteeni, aikaan jolloin äiti oli vielä elossa. Silloin me kolme olimme perhe. Äiti, isä ja minä. Muistan, miten meillä oli kesäisin tapana tehdä päiväretkiä milloin minnekin. Rannalle, metsiin, Suomenlinnaan...

Ne päivät ovat piirtyneet mieleeni taianomaisina muistoina. Aikana, jota en koskaan voi saada takaisin. On hetkiä, jolloin ikävä viiltää niin syvältä etten tahdo saada henkeä. Uskon isän ajattelevan samalla tavoin. Uskon hänen käyneen läpi samoja tunteita. Me olemme olleet niin pitkään toistemme ainoat liittolaiset ja lohduttajat. Kaikesta huolimatta olemme olleet samassa veneessä. Ja nyt olen aikeissa vetää maton hänen jalkojensa alta.

Totuus on, ettei Lisa juuri antanut minulle vaihtoehtoja. Tai aikaa. Sain kaksi vajaata vaivaista päivää. Haluan kuitenkin ehdottomasti kertoa asiasta isälle itse. En vain sen vuoksi, että saan jäädä Sten & Steelille.

Olen isälleni velkaa totuuden. Hänen täytyy kuulla se minulta. Joten unettoman yön jälkeen astelen hänen toimistoonsa aroin askelin, sydän valmiiksi särkyneenä.

En ole käynyt isän toimistossa montaa kertaa työskennellessäni Sten & Steelillä. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut sinne mitään asiaa. Isäni ei ole niitä ihmisiä jotka pitävät ylimääräisistä häiriötekijöistä. Lasken itseni sellaiseksi. Kenties sen vuoksi hänen ilmeensä onkin lievästi yllättynyt kun koputan hänen ovelleen varhaisena tiistaiaamuna. Isä tulee aina aikaisin töihin, mikä on hyvä asia. Toimisto on vielä hiljainen, ja mitä vähemmän todistajia tällä näytöksellä on, sen parempi.

"Sofia? Mitä sinä teet täällä näin varhain?" Isä kohottaa katseensa kannettavasta tietokoneestaan kun astun sisään. Selvitän kurkkuani. "Minulla olisi asiaa."

Isäni ei koskaan ole ollut mikään tyhmä mies. Hän lukee kasvoiltani välittömästi, ettei kaikki ole hyvin. "Istu alas." Hän viittaa työpöytänsä toisella puolella olevan muhkean nahkatuolin suuntaan. Istuudun tuolin reunalle ja isä katsele minua otsa rypyssä. "Mistä on kyse? Näytät siltä kuin et olisi nukkunut viikkoihin."

En pysty sanoin kuvailemaan kuinka vaikeaa minun on katsoa isää silmiin. Kuinka vaikeaa on sanoa, että minä tiedän mitä sinä olet tehnyt. Mutta minä teen sen. Tartun härkää sarvista, ja teen sen.

Vedän syvään henkeä ja kerron isälle pääpiirteittäin kaiken. Kerron Sten & Steelin tililtä kadonneista rahoista ja nimelläni tehdyistä nostoista, ullakolta löytämästäni kansiosta, kerron että Luke ja Lisa tietävät asiasta. Kerron vaihtoehdoista, jotka Lisa on isälle jättänyt.

Lopetettuani huoneeseen laskeutuu pitkä ja kenties elämäni kiusallisin hiljaisuus. Isä ei katso minuun, vaan keskittyy sen sijaan tuijottamaan käsiään. Huomaan,
ettei hänellä ole enää vihkisormusta. Milloin hän on ottanut sen pois?

Lopulta isä puhuu. "Ymmärsinkö siis oikein? Lisa haluaa, että eroan, tai hän ilmoittaa asiasta poliisille?" Isän ääni on tyyni, mutta aistin pahaenteistä kireyttä sanojen takana. Nyökkään kohdaten hänen vaativan katseensa. "Olen todella pahoillani."

Isä hymähtää. "Niin. Varmasti olet. Et kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään auttaessasi Greeniä savustamaan minut ulos omasta yrityksestäni. Lokaamaan maineeni ja häpäisemään elämäntyöni."

Ymmärrän isän vihan, mutta siitä huolimatta sanat viiltävät syvältä. Ne ovat kuin märkä
rätti vasten kasvoja.

"Minä tein vain sen, minkä uskon oikeaksi." Hengitän syvään ja esitän mieltäni polttavan kysymyksen. "Isä, miksi teit sen? Minkä ihmeen takia sinun täytyi kavaltaa rahaa? Oletko sinä veloissa?"

Seuraa jälleen pitkä hiljaisuus. Hän katsoo minua terävästi. "Onko mieleesi kertaakaan juolahtanut, että ehkä minä en tehnytkään sitä? Ehkä minut lavastettiin syylliseksi?"