Rakkauden lait

14. luku

Laskeudumme alas kukkulalta hiljaisuudessa. Hetki sitten välillämme vallinnut iloinen ja välitön tunnelma on vaihtunut surumieliseen puhumattomuuteen, enkä voi kuin ihmetellä mistä muutos johtuu. Luke vaikutti niin onnelliselta kun tulimme tänne. Nyt hän hädin tuskin katsoo minua.

Emme käänny pikkutieltä takaisin Lontoota kohti, vaan Luke ohjaa auton täysin vastakkaiseen suuntaan. Hän ei vaikuta olevan juttutuulella, joten katson parhaaksi pysyä vaiti ja odottaa mitä tuleman pitää.

Ajomatka ei ole pitkä. Saavumme pieneen kaupunkiin, ja luulen sen olevan se mitä katselimme kukkulan päältä. Luke ajaa kaupungin läpi, sitten vielä muutaman kilometrin maaseutumaiseman keskellä. Lopulta ajamme suurien takorautaporttien läpi ja saavumme suuren, tyypillisen englantilaisen tiilirakennuksen pihalle. Mikä tämä paikka on?

Nousemme autosta ja Luke ohjaa minut pääoville. Astumme sisään suureen pääaulaan. Talo on hyvin kaunis. Vanhaa rakennusta on kunnoitettu ja kunnostettu alkuperäistä mallia noudattaen, kaikesta on pidetty hyvää huolta ja sisällä on moitteettoman siistiä. Missään ei näy ristin sielua.

Ei kulu kuitenkaan montaa sekuntia ennen kuin valkoiseen hoitajan asuun pukeutunut keski-ikäinen nainen ilmestyy aulan takaosassa olevasta ovesta sisään ja kävelee luoksemme hymyillen. "Herra Green. Mukava nähdä teitä taas." Hän katselee minua kohteliaan utelias ilme kasvoillaan, mutta ei kysy mitään.

Luke hymyilee naiselle selvästi tunnistaen tämän. "Hei Lisa. Onko kaikki hyvin?"

Ilme naisen kasvoilla synkkenee hieman. "No, miten sen nyt ottaa. Nyt on ollut muutama vaikeampi päivä. Hän on kysellyt teistä. Ehkä voisimme vaihtaa muutaman sanan ennen lähtöänne?"

Luke nyökkää vakavana ja ojentaa minulle kätensä. "Tietysti. Tulen kanslian kautta kun olemme valmiit. Kiitos Lisa." Hän tarttuu käsivarteeni ja johdattaa minut käytävälle.

Menemme käytävän varrella olevaan viimeiseen huoneeseen. Huone on avara ja valoisa ja sen korkeat ikkunat avautuvat kahteen eri suuntaan. Ikkunoista avautuu tyypillinen englantilainen maalaismaisema. Huoneessa on muutamia kalusteita, seinillä runsaasti valokuvia. Tunnistan Luken useista kuvista. Hän poseeraa monissa kuvissa täysin samannäköisen pojan kanssa. Onko Lukella kaksoisveli josta en tiennyt mitään?

Huoneen toisessa päässä, ikkunan vieressä, on sairaalasänky jolla makaa mies. Miehellä on valkeat lyhyet hiukset, ja hän näyttää hyvin hauraalta. Hän on kääriytynyt visusti peittoihin, mutta laihat käsivarret lepäävät peittojen päällä. Hän ei reagoi tuloomme mitenkään. Mies on pelkkää luuta ja nahkaa, ja kuka tahansa voi nähdä hänen olevan vakavasti sairas.

Luke riisuu piponsa, sutaisee enimmät hiuskiehkurat otsaltaan ja istahtaa sängyn vieressä olevalle tuolille. Hän ottaa miestä kädestä kiinni ja silittää tämän rystysiä.

"Hei isä. Anteeksi, etten käynyt viime viikolla. Töissä tuli vähän hässäkkää."

Kuluu hetki. Kuluu toinenkin. Sitten mies kääntää päänsä Luken puoleen ja katselee tätä kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä ovat samaa ruskean sävyä kuin Lukella.

"Christian?" Hänen äänensä on yhtä hauras kuin miltä hän näyttää. Luke hymyilee miehelle lempeästi.

"Ei, isä. Luke tässä. Tiedäthän sinä että Christian on kuollut."

Mies kääntää katseensa pois ja nipistää silmänsä kiinni. "Niinhän se on. Christian on kuollut."

Sen jälkeen hän ei sano enää mitään. Hän kuitenkin puristaa Lukea kädestä kuin hukkuva, eikä tämä päästä irti. Hetki on hyvin intiimi, enkä ole varma pitäisikö minun olla todistamassa sitä. Luke kuitenkin halusi minut tänne, ja olen siitä syvästi otettu. En usko juuri kenenkään tietävän hänen perhetaustastaan.