Rakkauden lait

15. luku

Seison kadulla tuijottaen Luken Audin perävaloja. Äskeinen kohtaus saattaisi olla jopa surkuhupaisa, ellei se olisi sattunut juuri minulle, ja ellei se olisi ollut totisinta totta.

Olen kaikesta tapahtuneesta niin puulla päähän lyöty, etten ensin edes huomaa Dylania joka on seurannut minua kadulle. Hän koskettaa olkapäätäni kevyesti. "Sofia? Onko kaikki hyvin?"

Käännyn Dylanin puoleen. Olen raivoissani miehelle, koska tämä meni paljastamaan Lukelle tarjonneensa minulle töitä, ja kiitos hänen Luke käsitti kaiken aivan väärin. Enkä todellakaan voi syyttää häntä siitä. Kaiken lisäksi en voi olla ihmettelemättä mitä Dylan tekee minun kulmillani sunnuntai-iltapäivänä. Miksi hän oli tulossa tapaamaan minua? Emme taatusti ole sopineet tapaamisesta.

"Olen ihan kunnossa, kiitos." Ääneni on ehkä oktaavia liian korkea ollakseen uskottava. Hitot siitä. Käännähdän äkäisesti kannoillani ja lähden marssimaan kotikatuani kohti. Dylan seuraa edelleen perässä.

"Et näytä siltä. Enkä voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi tietää mistä tuossa äskeisessä oli kyse."

Pysähdyn, vedän syvään henkeä ja käännyn uudelleen Dylanin puoleen.

"Olen pahoillani, mutta asia ei kuulu sinulle. Yhtä asiaa minä kuitenkin ihmettelen. Minkä ihmeen takia sinun piti kertoa Lukelle työtarjouksestasi?" Ristin käteni puuskaan jääden odottamaan miehen vastausta.

Dylan empii hetken, ja minä odotan tarkkaillen samalla hänen ilmeitään. Hän on kieltämättä erittäin komea ja raamikas kaveri, mutta jotain puuttuu. Hän ei ole Luke. Sen sijaan hän on suututtanut sekä minut että Luken, ja se saa minut paljastamaan kynteni.

"Olen pahoillani, Sofia. En tiennyt toimivani väärin. On ihan yleinen käytäntö yritysjohtajien keskuudessa keskustella rekrytointiasioista. Satuin näkemään tilaisuuden, ja tartuin siihen. En todellakaan tiennyt, että koko juttu olisi teille niin... Henkilökohtainen."

"No, kiitos sinun minulla ei taida olla enää työpaikkaa."

Tämän kaaoksen keskellä se on yksi pienimmistä murheistani, mutta en silti voi olla miettimättä asiaa. Antoiko Luke juuri minulle potkut? Ajatus on kammottava.

Dylan tarttuu minua rauhoittavasti olkapäästä, ja vastustan halua ravistaa hänen kätensä pois.

"Rauhoitu. Hän ei varmasti tarkoittanut sitä niin. Ja sitä paitsi, sinulla on aina työpaikka minun yrityksessäni. Emme me tarvitse Sten & Steeliä hoitaaksemme urakan loppuun."

Tunnen orastavan päänsäryn tykyttävän silmieni takana, ja tajuan haluavani vain mennä kotiin. Yritän kuitenkin hymyillä Dylanille, onhan hän yhä asiakkaani. Olettaen siis että yhä työskentelen Sten & Steelillä.

"Kiitos Dylan. Minusta tuntuu, että minun on parasta mennä kotiin lepäämään. En voi oikein hyvin."

Dylan nyökkää ymmärryksen merkiksi. "Voinko saattaa sinut? En haluaisi jättää sinua yksin."

Olen liian hyvin kasvatettu torjuakseni ystävällistä elettä, joten astelemme hiljaisuudessa muutaman korttelin välin asunnolleni. En malta odottaa, että pääsen kuumaan suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Ehkä yritän soittaa Lukelle. Tai ehkä en sittenkään. Se saattaisi olla pahin mahdollinen veto. Hän tarvitsee nyt hieman aikaa.

Vihdoin saavumme kotirappusteni eteen.

"Kiitos, kun saatoit minut kotiin." Suon Dylanille pienen hymyn. Hän ojentaa minulle ostamansa suklaalevyn. Pahuksen suklaa. Ja mikä pahinta, tiedän vetäväni levyn iltapalaksi. Minkäs ihminen itselleen mahtaa?