Rakkauden lait

20. luku

New Yorkin jälkeen elämä asettuu nopeasti takaisin uomiinsa. Lähes huomaamatta liu'umme takaisin kiireiseen arkeen, ja jo muutaman päivän kuluttua koko matka tuntuu ainoastaan etäiseltä muistolta.

Tunteeni Lukea kohtaan eivät ole tietenkään kadonneet minnekään, mutta minulla ei vain yksinkertaisesti ole aikaa niille. Tapaamme seuraavien viikkojen aikana vain kerran, ja olemme kumpikin niin väsyneitä, että nopeahkon rakastelun jälkeen vaivumme molemmat nopeasti syvään uneen.

Kaipaan Lukea (ja toivon hänenkin kaipaavan minua), mutta Signalwoodin näyttämä vihreä valo on pitänyt minut kiireisenä. Olen neuvotellut Peter Gowlandin kanssa videoyhteyden välityksellä jo kahdesti, ja kaikki näyttää melkoisen lupaavalta. Yllätyksekseni Luke on antanut minulle lähes vapaat kädet, vaikken tokikaan vastaa projektista yksin.

Minulle on kuitenkin annettu suuri vastuu, ja jopa Lisa Easton on ilmoittanut tukevansa minua. Pitkistä työpäivistä on tullut arkipäivää, ja Emma on jäänyt pyynnöstäni ylitöihin jo useampana iltana. Hänen apunsa on osoittautunut korvaamattomaksi, ja onneksi hän auttaa mielellään.

Urani Sten & Steelillä vaikuttaa lähteneen täysin uudenlaiseen nousuun, mutta se ei ole suinkaan ollut täysin ongelmatonta.

Ensinnäkin minun pitäisi saada Jonesin urakka valmiiksi niin pian kuin mahdollista. En ole kuullut Dylanista New Yorkista paluun jälkeen, ja minua arveluttaa kohdata hänet. Emma kertoi Dylanin olleen raivoissaan kuultuaan matkastani, mutta toisaalta kaikki hänen projektiinsa liittyvä oli hoidossa. Enkä tietääkseni ole Dylanille mistään tilivelvollinen.

Toinen ongelmani liittyy isään. Olen ajatellut häntä viime aikoina paljon, ja vaikka haluaisinkin kipeästi korjata välimme, tuntuu se päivä päivältä vaikeammalta. Tiedän hänen olevan edelleen Suomessa, joten hän ei vieläkään ole valmis keskustelemaan kanssani. Olisiko hän ylpeä minusta, jos tietäisi mitä olen saanut aikaan? Haluan uskoa niin. Oli asia miten tahansa, en ehdi ajatella sitä liiaksi. Minun on ensin hoidettava asiat kuntoon Dylanin kanssa.

Eräänä keskiviikkona (kaksi viikkoa New Yorkin jälkeen) saan sähköpostin Luken sihteeriltä. Hän ilmoittaa, että minulla on puoliltapäivin sovittu tapaaminen Dylan Jonesin kanssa Luken toimistossa.

Rypistän otsaani lukiessani viestin. Miksi ihmeessä Luke haluaa olla paikalla? Hän ei yleensä osallistu liiketapaamisiini, eikä hän ole maininnut asiasta minulle. Otan viestistä kuvaruutukaappauksen ja lähetän sen Emmalle. Hän vastaa minuutin kuluttua. Viestissä on vain kolme kysymysmerkkiä ja ihmetystä kuvastava emoji. Niinpä. Mitähän nyt on meneillään?

Astun sisään Luken toimistoon täsmällisesti kello kahdeltatoista. Dylan on jo saapunut paikalle, ja istuu vieraille tarkoitetulla nahkasohvalla puhelintaan näpytellen. Luke puolestaan istuu työpöytänsä takana iMacinsa näyttöön syventyneenä.

Tuntuu oudolta nähdä nuo kaksi samassa huoneessa, ja vieläpä ainakin näennäisesti sulassa sovussa. En ole koskaan saanut selville mikä tuon kaksikon välille on aiheuttanut pahaa verta, ja totta puhuakseni en ole varma haluanko edes tietää. Yskäisen kohteliaasti ilmoittaakseni tulostani, ja sekä Luke että Dylan nostavat katseensa näytöistään.

Dylan tervehtii minua leveällä hymyllä, Luke vain nyökkää pienesti. Yritän lukea hänen kasvoiltaan missä mennään, mutta hän vaikuttaa täysin sulkeutuneelta. Se kismittää minua, sillä tiedän hänen tekevän sen tahallaan. Tuo ilme harvemmin lupaa mitään hyvää. Istuudun sohvan reunalle Dylania vastapäätä. Luke nousee seisomaan, kiertää työpöytänsä ja istahtaa sen kulmalle ristien kätensä puuskaan. Tunnelma on painostavan odottava.

Dylan hymyilee minulle ystävällisesti. "On hauska nähdä sinua." Mikäli hän ollut kiukkuinen koska poistuin maasta ilmoittamatta siitä hänelle, hän ei näytä sitä mitenkään.