Rakkauden lait

27. luku

"No niin. Hyvät uutiset ensin. Pudotus ei ollut erityisen kova, eikä teillä ole mitään vakavia vammoja. Ei vuotoja, murtumia, ruhjeita. Pään kuva on normaali. Merkkejä gynekologisesta vuodosta ei ole, joten tässä vaiheessa ei ole syytä myöskään epäillä että raskaus olisi mennyt kesken. Varmistamme asian vielä ultraäänitutkimuksella." Ensiavun lääkäri jonka nimeä en muista nostaa katseensa potilastiedoistani ja hymyilee minulle rohkaisevasti. Hän näyttää kamalan nuorelta, ja mietin minä vuonna hän on mahtanut valmistua.

Makaan päivystyshuoneen kelmeiden lamppujen alla maailman epämukavimmissa vuoteessa, ja kädestäni lähtee noin miljoona letkua. Emma ja Luke seisovat vuoteeni päädyssä. Emma on edelleen järkytyksestä hiljainen ja kalpea, Luke puolestaan puree rystysiään tuijottaen lääkäriä kulmiensa alta.

En muista kaatumisestani tai matkasta sairaalaan juuri mitään, mutta Emman kertoman mukaan ambulanssi tuli paikalle nopeasti. He laittoivat minulle tipan ja itkin kuulemma koko matkan sairaalaan. Kyyneleet eivät edelleenkään ole kaukana. Mitä jos lapselleni on tapahtunut jotain? En halua edes ajatella sitä.

"Entä ne huonot uutiset?" Luke kysyy vaativalla äänellä, ja lääkäri kohentaa ryhtiään. Hän vilkaisee Lukea, ja kääntää katseensa sitten minuun.

"Aivan. Neiti Sten, te kärsitte melko vakavasta anemiasta. Se ei ole kovin yleistä raskauden ensimmäisellä kolmanneksella, mutta rauta-arvonne ovat luvalla sanoen huonot, ja hoitavan lääkärinne olisi pitänyt huomata asia heti ensikäynnillä. Normaalisti hoitaisin vaivaanne suun kautta otettavalla rautalisällä, mutta koska hemoglobiininne on melko matala ja oireet haastavia, määrään nyt teille kahden yksikön punasolusiirron. Jäätte lisäksi tänne seurantaan yön yli. Eikö gynekologinne todellakaan määrännyt teille rautalisää?"

Pudistan päätäni. "Ei. Hän puhui ainoastaan D-vitamiinista."

Lääkäri katsoo jälleen tietojani kädessään olevalta tabletilta. "Onko teillä ollut väsymystä tai poikkeuksellista pahoinvointia raskautenne aikana?"

Nyökkään. "Molempia."

Lääkäri nyökyttelee. "Se selittyy pitkälti anemialla. Teidän olisi kuulunut aloittaa rautalääkitys jo aikoja sitten. Lisäksi olette lievästi kuivunut ja luultavasti myös uupunut. Oletteko työskennelleet viime aikoina poikkeuksellisen paljon? Se ei ole hyväksi raskauden aikana."

Nielen kyyneleitäni. "Vähät minusta. Haluan tietää miten vauvani voi. Onko hänellä kaikki hyvin?"

Lääkäri nyökkää. "Se selviää aivan kohta. Päivystävä synnytyslääkäri on tulossa tänne."

Hoitaja ottaa ultraäänilaitteen nurkasta, ja lääkäri vilkaisee Emmaa. "Pyytäisin ylimääräisiä henkilöitä poistumaan. Te olette ilmeisesti lapsen isä?" Hän siirtää katseensa Emmasta Lukeen.

"Olen", Luke sanoo ja istuutuu viereeni.

Lääkäri nyökkää. "Selvä. Te voitte jäädä."

Emma tulee sänkyni viereen ja puristaa kättäni. "Minä odotan ulkopuolella. Nähdään ihan kohta." Hän poistuu huoneesta lääkärin kannoilla.

Synnytyslääkäri saapuu paikalle lähes samalla ovenavauksella. Hän on noin neljäkymmentävuotias intialaistaustainen mies, joka hymyilee meille pirteästi. "Iltaa. Minun nimeni on Jack Patel, päivystän tänään." Hän ottaa sänkyni päädyssä olevan tabletin käteensä ja vilkaisee sen ruutua. "Sofia, eikö?"

Nyökkään vastaukseksi, sillä olen yhtäkkiä liian paniikissa puhuakseni mitään. Lääkäri selailee näyttöä keskittynyt ilme kasvoillaan. "Raskausviikko 11. Okei. Oletko käynyt vielä rakenneultrassa?"