Rakkauden lait

16. luku

"Luke, meidän pitää puhua."

Seisomme miestenhuoneen edessä tuijottaen toisiamme. Mielessäni on tuhansia asioita jotka haluaisin sanoa Lukelle. Toisaalta tahtoisin vain vetää hänet syliini ja kertoa hänelle kuinka paljon välitän. Mutta minun täytyy olla varovainen.

Olen epäilemättä loukannut Lukea koska en kertonut hänelle Dylanin työtarjouksesta. En halua suututtaa häntä enempää, koska yhteisten kuukausien jälkeen osaan lukea häntä jo hitusen paremmin kuin alussa.

En halua hänen vetäytyvän. Ja jos hän suuttuu, hän myös vetäytyy. Olen viime aikoina nähnyt väläyksiä oikeasta Lukesta, ja tahtoisin saada tuon kuoren murrettua. Nyt se tuntuu kuitenkin kovin kaukaiselta. Siispä aloitan varovasti. Eihän juttelussa ole mitään vikaa, vai mitä?

Luke ei sano mitään. Sitten, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän nyökkää.

"Olen samaa mieltä, mutta tämä on rehellisesti sanottuna hieman huono hetki. Yksi pääsijoittajistamme istuu tuolla, ja on vähän niin kuin minun työni pitää hänet tyytyväisenä."

Hän ei näytä erityisen ilahtuneelta tehtävästään. Olen varma, että Annabelle voisi myös viihdyttää herra sijoittajaa, mutta pidän mielipiteeni omana tietonani.

"Tämä ei vie kauaa. Meidän täytyy saada puhdistettua ilmaa."

Samassa takaamme kuuluu askelia. Pari toimistossa työskentelevää naista kävelee ohitsemme vilkuillen meitä uteliaasti. Luke katsoo heitä tuimasti ja naiset kiirehtivät vessaan.

Luke odottaa kunnes naiset ovat kadonneet ovesta, nappaa minua sitten kevyesti käsivarresta ja vetää minut oven vieressä olevaan syvennykseen. Kukaan ei voi nyt nähdä meitä, ellei satu katsomaan oikeaan suuntaan.

Syvennyksessä on kovin ahdasta ja joudumme seisomaan todella lähellä toisiamme. Nojaan selkääni seinään vasten koittaen tasata uudelleen kiihtynyttä sykettäni. Samalla tuijotan Luken ruskeita silmiä yrittäen tulkita mitä hittoa hänen päässään okein liikkuu. Voiko ihminen olla yhtään vaikeammin tulkittavissa?

"Oletko vihainen minulle?" Ääneni on tuskin kuiskausta kuuluvampi.

Luke nostaa toisen kätensä seinälle pääni viereen. Olen kirjaimellisesti puun ja kuoren välissä. Hän vastaa hiljaisella äänellä, mutta kuulen silti jokaisen tavun kristallin kirkkaasti.

"En osaa vastata tuohon. Pitäisikö minun olla?"

"En minä tiedä. Sinä vain häivyit sieltä kaupasta ja käsitit kaiken väärin. En saanut tilaisuutta selittää."

Luke ei voi vastata hetkeen, sillä joku kävelee jälleen ohitsemme. Hän odottaa kunnes askelten ääni katoaa, ja pudistaa sitten pienesti päätään.

"Sofia, tämä on oikeasti todella huono hetki tällaiseen. Minä olen ihan helvetin stressaantunut yrittäessäni pitää nuo mulkut tyytyväisinä, ja sitten sinä ilmestyt tänne. Ja minun pääni menee ihan sekaisin kun näytät tuolta. Ei tämä toimi näin, neitiseni."

Ilma välillämme on täynnä sähköä. Luke kuljettaa vapaata kättään kevyesti rintani yli, yhä alemmas. Käsi pysähtyy vatsalleni.
Kehoni läpi kulkevat miljoonat sähköiskut saavat ilman suorastaan rätisemään.

Minun tekisi mieli suudella Lukea tässä ja nyt, antaa hänen ottaa minut tätä seinää vasten. En kuitenkaan voi tuudittautua tutuksi tulleeseen hyvänolon tunteeseen. Välillämme oleva kuilu on tällä hetkellä liian suuri, emmekä pysty kuromaan sitä umpeen pelkästään seksillä.

"Viisitoista minuuttia." Tuijotan Lukea päättäväisesti. "Pyydän viisitoista minuuttia ajastasi, nyt tai myöhemmin tänään. Sen jälkeen voit tehdä mitä haluat."