Rakkauden lait

8. luku

Isä pyyhkäisee suupieliään lautasliinalla ja katsoo minua pitkän ruokapöytämme yli. "Onko sinulla kaikki kunnossa? Vaikutat jotenkin... poissaolevalta." Isäni on tarkkasilmäinen mies. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan kertoa hänelle mistä kenkä puristaa.

On kulunut kaksi viikkoa siitä kun minä ja Luke jaoimme kiihkeän hetken Sten & Steelin arkistohuoneessa. Nyt tuntuu kuin koko juttua ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Luke on kohdellut minua aivan kuten ennenkin. Hän ei välttele minua, hän ei syyllistä minua tapahtuneesta - hän ei itse asiassa tee yhtään mitään. Ja minä olen päättänyt peesata häntä.

En voi kuitenkaan kiistää etteikö asia vaivaisi minua. Olen viettänyt useita unettomia öitä vatvoen tapahtumien kulkua sekunti sekunnilta. Jämähtänyt kelaamaan järisyttäviltä tuntuneita suudelmiamme hetkeksi liikaa. Ja sen jälkeen soimannut itseäni noista typeristä haaveista. Niin, taidan olla kerta kaikkiaan toivoton tapaus. Ja vihaan itseäni langettuani mieheen, joka ei ole selvästikään minusta kiinnostunut. Tai enhän minä edes langennut. Lopultahan mitään ei tapahtunut.

"Sofia?" Isä katsoo minua nyt jopa huolestuneen näköisenä. Tunnen sisälläni oudon läikähdyksen. Viimeksi isä katsoi minua samalla lailla kun olin yksitoista ja ajoin polkupyörällä ojaan. Ja nyt kesken perinteisen sunnuntailounaamme hän näyttää täysin samalta kuin tuona päivänä niin monia vuosia sitten. Tavalliselta, huolestuneelta isältä. Pudistan päätäni. "Kaikki on ihan okei. Työt vain aiheuttavat stressiä."

Nyt isä näyttää avoimen uteliaalta. "Ei kai Green pistä sinua liian koville?"

Kohautan harteitani. Sellaista minun työni vain on. Olen joutunut opettelemaan kantapään kautta monia asioita. Olen kuitenkin nopea oppimaan. Lisäksi Emma on osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Hän todella tietää kaiken mitä toimistossa tapahtuu ja on auttanut minua jo useamman kerran selviämään monista kiperistä tilanteita. Lisäksi se, että ainut asiakkaani tuntuu olevan minusta kiinnostunut ei hankaloita hommaa. Toisaalta se ei myöskään tee asioita helpommaksi.

Dylan Jones on pyytänyt minua ulos useampaan otteeseen. Illalliselle, drinkeille, teatteriin. Olen ystävällisesti torjunut hänen ehdotuksensa vedoten erilaisiin kiireisiin. En usko että pystyn kuitenkaan välttelemään häntä enää kovin pitkään. Jo asiakassuhteenkin takia minun täytyy hyväksyä jokin hänen kutsuistaan. Dylanissa ei ole mitään vikaa, mutta työ ja ihmissuhteet eivät sovi yhteen. Luke varmaan repisi pelihousunsa mikäli tietäisi kuinka pahasti olen laiminlyönyt asiakassuhteeni pr-puolta. Toisaalta muistan hänen sanoneen, että ajatus minusta Dylanin kanssa häiritsee häntä.... Ei, en voi lähteä taas tällä linjalle. Pillow talkia. Sitä se vain oli.

"Luke on ihan okei." En ole halukas kertomaan isälle asiasta enempää. Olen varma, että hän haluaisi tietää enemmän. Hänhän erityisesti pyysi minua pitämään silmällä Luken touhuja silloin kun alotin Sten & Steelillä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään kerrottavaa. En ole tarpeeksi läheinen pomoni kanssa ollakseni selvillä hänen puuhistaan. Eikä näkemäni perusteella niissä mitään hämärää olekaan. Luke saattaa olla kusipää, mutta ainakin hän on melko rehellinen kusipää.

Isä nousee pöydästä. "Taidan mennä nokosille. Vai olisitko halunnut lähteä kävelylle?" Palaamme normaaliin rutiiniin. Hän toivoo, etten vastaa myöntävästi ja minä toivon, ettei hän kysyisi. Hymyilen pahoittelevasti. "Minun on paras palata kaupunkiin, täytyy käydä töissä vielä tänään. Jätin sinne yhden kansion joka minun pitää käydä huomiseen mennessä läpi."

Isä nyökkää hyväksyvästi. "Selvä. Kunhan et työskentele liikaa. Ei ole hyvä uuvuttaa itseään." Hän kääntyy lähteäkseen, mutta samalla hetkellä mieleeni nousee asia jota minun on pitänyt kysyä häneltä jo pidemmän aikaa. "Isä, missä meidän vanhat valokuva-albumimme ovat?"