Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

26

16.4.2016

Mä ja isä haettiin tänään äiti kotiin klinikalta, sillä oli työkielto kahdeksi viikoksi, ja sen piti olla mahdollisimman rauhallisesti, ja rauhallisessa ympäristössä. Meidän kotona nyt aina on rauhallista, kun isä ja äiti tekevät töitä vaan koneillaan työhuoneissaan ja mä olen joko päivät koulussa tai omassa huoneessani. Enkä mä muutenkaan olisi mikään vauhko lapsi, mä vaan istuisin hiljaa ja tekisin mitä käsketään. Mä en juuri ole vaihtanut sanoja isän kanssa, mulla ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin tämän äidin kohtauksen takia isä taisi säikähtää pahemman kerran, se on tosi arka eikä puhu mitään. Ei sillä että mua haittaisi, mutta se oli mielenkiintoista havaita. Enkä muuten ajatellut koskaan pahoitella sitä siitä slapista, koska musta se ansaitsi sen ihan vaan kaiken sen perusteella mitä se oli sössinyt. Äiti ja mä oltiin sovittu että mentäis 20. päivä juttelemaan koululle Julian kanssa, ja tsekkaamassa mikä nyt mahtoi olla tilanne. Vaikka mua tavallaan hirvittää ja pelottaa, olen mä ihan täysin valmis tietämään mitä on tulevan. Ja mä haluan tietää, on vaikea aloittaa paranemisprosessia jossei edes tiedä diagnoosia.

Mutta tänään mä olin sopinut tapaamisen Joaquinin ja Corinnan kanssa. Tai no, en mä ollut sitä sopinut, se oli Corinnan idea. Äiti oli saanut isän suostumaan lähestymiskiellon poistamiseen, ja mä olin niin kiitollinen siittä. (Tywni mä tiedän miten sua ärsyttää nää 'viellä' ja 'siittä' MUTTEN VOI ITELLENI MITÄÄ 😂😂)En tiedä mitä taikuutta äiti oli isään käyttänyt, mutta mä huomasin miten se vältteli mun katsetta koko ajan, eikä se puhunut mulle ollenkaan. Mä olen tosi iloinen siitäkin. Mulla on tunne, että kohta asiat alkaa taas luonnistua hiljalleen. Mutta en silti aio nuolaista ennen kuin tipahtaa, huono onni on seurannut mua kohdusta saakka (kirjaimellisesti) joten mun on turha olettaa samantien liikoja.

Mutta nyt mä olen meidän koulun kentällä, ja odotan Corinnaa ja Joaquinia, jotka näkyvätkin jo olevan kävelemässä tännepäin.

Corinna nosti kättään mulle ja mä vastasin leukaani kohottamalla. Mua tavallaan jännitti taas noiden kanssa oleminen, mitä jos me ei enää sovitakaan yhteen tiiviiksi porukaksi. Mitä jos mulla tulee ikuisesti olemaan biiffiä Joquinin kanssa eikä me ikinä edes ystävystytä kunnolla uudelleen. Mutta mua toden teolla jännitti, sydän hakkasi kovempaa joka sekunti kun noi tulivat lähemmäs.

"Moikka, kiva nähdä sua" Corinna sanoi ja tuli samantien kädet ammollaan auki mun luo. Vaikken mä erityisemmin halunnut halia Corinnaa nyt, en mä kieltäytynytkään vaan otin tuon lämpimin käsin vastaan. Olin taas unohtanut miten pienikokoinen se on. Mutta Joaquinille mä en edes sanonut heippoja, eikä sekään sanonut mulle. Se vilautti nopean hymyn johon mä vastasin taas leukaani kohottaen. Noi istuivat penkille mun viereen, molemmin puolin, ja tuntui tosi oudolta taas olla niin lähellä Joaquinia.

"No, mitä sulle kuuluu?" Corinna kysyi.
"Voiko sun äiti jo paremmin?"

"Se tuli tänään kotiin" mä kerroin ja Corinna näytti kaikkien puolesta helpottunutta naamaa.

"Oon tosi pahoillani siitä mitä tapahtu" Corinna jatkoi ja mä vaan kohautin harteitani. Mä en ollut pahoillani siitä. Koska jos sitä ei ois tapahtunut ei äiti ois välttämättä kertonut mulle sitä kaikkea, ja kaikki saattas olla edelleen ihan yhtä paskasti.
"Ja anteeks siitä että me ihan kokonaan feidattiin sut, se oli tosi tyhmää. Vaikka kyllä me tavallaan koko ajan tiedettiin että sä et oo oma ittes"

"Siitä puheenollen" mä sanoin ja istuin ryhdikkäämmin, tää on jo kolmas kerta kun mun pitää sanoa tää ääneen.
"Äiti lupas tulla mun kanssa ens perjantaina koululle juttelemaan Julian kans" mä sanoin, ja Corinna katsoi mua kummissaan. Mä tiesin että Joaquin tiesi mistä mä puhuin.

"Mitä varten?" Corinna kysyi.

"Selvittämään jos Julia osais kertoa mikäli mä olen masentunut ja/tai syömishäiriöpotilas"