Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

27

20.4.2016

Ovi jossa luki isolla 'nuortenklinikka' aukesi automaattisesti kun me astuttiin liiketunnistimeen. Mä olin osannut jo odottaakin tälläistä tulosta, mutta äiti otti sen vähän huonommin. Se ei uskaltanut edes sanoa mitään, oli vain, mutta kyllä mä näin että sitä harmitti.

Istuin audiin pelkääjän paikalle ja laitoin turvavyöni kiinni. Auto hurisi hiljaisesti tyhjäkäyntiä siinä kun äiti laittoi itsensä valmiiksi ajoa varten. Me peruutettiin ensin ja luonnollisesti lähdettiin sitten pois parkkipaikalta, moottoritielle. Mua ahdisti olla niin hiljaisesti, kun ei autokaan tosiaa juuri pitänyt ääntä, mitä nyt tuuli humisi, se oli ainut hiljaisuuden rikkova ääni.

Mun teki mieli kysyä oliko toi okei, mutta se olisi voinut olla vähän tyhmää, koska sen nyt näki sokeakin ettei toi ihan ollut okei. Mua ei oikeastaan pahemmin liikuttanutkaan, eihän tämä nyt kivaa ole, mutta olin osannut odottaa.

"Saitko sä jonkun reseptin niihin lääkkeisiin?" Äiti kysyi yhtäkkiä hiljaisuuden keskeltä. Se puhui nopeasti, niin ettei sen äänestä kuulisi.

"Joo" mä vastasin ja katsoin reseptiä jonka se mieslääkäri oli mulle antanut. Mulla on ollut taipumusta unohtaa syödä lääkkeitä milloin ikinä niitä olenkaan tarvinnut, mutta luulen muistavani tällä kertaa koska haluan parantua.

"Mitä se sanoi siitä syömisestä? Mitä sä painat nyt?" Se kysyi taas, ja niiskautti. Mä katsoin toista paperia jossa oli kaikki mun tiedot ja tutkittujen asioiden tiedot. En tiennyt mitä puoletkaan paperissa lukevista jutuista olivat, mutta kai ne olivat ihan okei.

"Viisysi" mä sanoin. Ja tiesin, että se oli liian vähän. Ja se oli pudonnut aivan todella, todella äkkiä. En edes tajua miten se oli mennyt niin nopeasti, söin samalla tavalla, vaikka edelleen huonosti. Ehkä se stressi ja pelko ja unettomuus tekivät osansa. Ja kun mä itseäni katson, kyllä mä huomaan miten ohuet käsivarret mulla on ja miten kapeat kasvot mulla on. Enkä mä edes huomannut sitä ennen kuin vasta nyt, kun hyväksyin sen faktan että mä olen laihtunut, paljon. Liikaa.

"Mä oon niin pahoillani" äiti nyyhkytti. Mun kävi sitä sääliksi, eihän tämä nyt ole mikään maailmanloppu ja uskon että vielä mä paranen, mutta toi ei osannut ottaa sitä kuin vaan raskaasti.
"Tää on aivan täysin mun ja isän vika" se sanoi epätoivoisesti. En väitä vastaan, mutta väitän että siinä oli paljon muitakin tekijöitä. Corinna, Polly, Joaquin. Jopa omalla tavallaan Sandra ja Alec. Ja tottakai minä itsekin. Väitän jopa että mulla itselläni oli suurin rooli.

Kun olin saanut jätettyä äidin jo rauhoittuneena kotiin isän kanssa, lähdin koululle päin. Olin luvannut nähdä Joaquinia illalla, se sanoi taas haluavansa jutella. Voi olla että siitä tulee maailman kiusallisinta, mutta voi myös olla että meistä tulee taas frendejä. Tai parempaa, no, lähden ilman odotuksia, enpä ainakaan pety.

Kentällä oli joukko lähellä sijaitsevan alakoulun oppilaita pelaamassa fudista kavereineen, ja me seurattiin niiden säntäilyä samalla kun yritettiin epätoivoisesti saada aikaan jotain keskusteluntynkää. Me molemmat varmaan haluttiin rupatella ihan kunnolla, mutta se tuntui tosi vieraalta ja oudolta kun me oltiin oltu niin etäisiä.

"Millaisen lääkityksen sä sait?" Joaquin kysyi hetken päästä kun olin maininnut siitä miten Julia pisti minut tsekkaukselle klinikalle.

"Mulla on nyt oikeastaan vaan kokeilussa tää nykyinen lääke, sitä syödään vaan aamuisin nyt kuuden viikon ajan ja jossei se ala vaikuttaa vaihdetaan vahvempiin" mä kerroin samalla kun seurasin ala-asteikäisten poikien riitaa kentällä siitä, oliko se vapari vai rankkari. Ja ihan näin sivustakatsoja väittäisin että se oli vapari. (En tiä mitää jalkapallosta xdd)