Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

23

15.3.2016

"Huomenta" isä toivotti mulle kun mä astelin puoliunessa keittiöön. Tarvitsen ruokaa, jäi taas illalla välistä. Se on kumma, että mä tiedostan koko ajan sen että mun pitää syödä, mutten mä siltikään koskaan syö.

Pieni leuan kohottaminen oli hyvä vastaus ton huomeniin, mua ei edelleenkään niin erityisemmin kiinnostanut puhua sen kanssa. Vaikka mä kyllä huomasin miten se heti muutti asennettaan (hyvin vähän siltikin) kun kuuli mun ja Joaquinin eronneen. Niinkuin se olis ollut joku pilari sen elämässä, mitä se oli odottanut. Mä laahustin kaksioviselle jääkaapille ja otin käteen sen ensimmäisen asian jonka kelpuutin syötäväksi, joku vaivainen jugurttipurkki. Otin viellä lusikan keittiötasojen laatikoista ja istuuduin sitten pöydän ääreen, voimakkaasti haukotellen. Mua tarkkailtiin koko ajan, isän silmät oli koko ajan kiinni mussa. Ei siinä ettenkö olisi jo tavallaan tottunut siihen, mutta silti, kai se vahtii ettei jugurtin syöminen tee musta yhtään enempää homoa. Se jugurtti ei ollut edes hyvää.

Syötyäni sen pikkuruisen purkin tyhjäksi, nousin pöydästä, vein lusikan tiskikoneeseen ja heitin purkin roskiin. Sitten suuntasin yläkertaan, omaan huoneeseeni jotta saisin vaihdettua vaatteeni. Musta on aika tyhmää että mä nukun ja asun päivät alakerrassa mutta kaikki mun tavarat on edelleen ylhäällä. Eikö ne vois jo luovuttaa, eihän mulla ole enää kenen luokse karata.

Portaiden yläpäässä mä huomasin huoneeni oven olevan kiinni, joten luonnollisesti tartuin kahvaan avatakseni sen (vautsi) mutta suorastaan säikähdin kun kuulin sieltä niin, mun huoneestani sisältä jotain todella epämiellyttävää ääntä. Ihankuin joku ois just oksentanut mun vessaan. Mä kurkistin ovenraosta sisälle, ja kuten oletettukin, mun kylppärin ovi oli auki, ja äiti oli siellä, ja se oksensi.

Ensinnäkin vihaan moista näkyä, ja toiseksi mitä mun ois pitänyt tehdä. Mennä alakertaan odottamaan omaa vuoroani, vai mennä sisään kysymään että mikä on homman nimi.

Mä seisoin hiukan hermostuksissani vaan paikallani ovenraossa, ja heräsin tyhjistä ajatuksistani vasta kun havahduin siihen että pönttö vedettiin, ja äiti tuli pois kylppäristä. Pakko mun oli sinne sisälle mennä, vaikka se tuntu tosi oudolta. Ja niin se varmaan tuntu äidistäkin, koska se näytti vähän pelästyneeltä kun näki mut.

"Mikä sulla on?" Mä kysyin kummissani, ja tutkin samalla ton olemusta. Se oli se sama, laiha ja pitkä nainen joka ei millään tavalla näytä äidilliseltä, ja sillä oli yllään versacen aamutakki, kylpytakki mikä lie.

"Ei mikään, naisten juttuja" se sanoi ja heilautti kättään ilmassa samalla väkinäisesti hymyillen. Naisten juttuja, mitä ne sellaiset on, ja mistä lähtien oksentaminen on ollut naisten juttu.
"Älä kerro isälle, jooko?" Se sanoi vielä, ja käveli mun luo, laittoi kädet mun olkapäille. En mä osannut kuin nyökätä. Se vielä hymyili pienesti ja lähti sitten alakertaan, varmaan makkariin myös hakemaan vaatetusta. Mua hämmensi, miksei isä saa tietää jos äiti on kipeä. Mikä siinä voi olla niin kamalaa.

Mä vaihdoin vaan nopeasti off whiteen ja poistuin huoneesta jossa oleminen tuntui yhtäkkiä tosi inhottavalta. Ensinnäkin mun vessaraikastin oli rikki koska ihana kuoleman haju leijaili vähän joka puolelle. Mä otin tavarani ja kipitin portaat takaisin alakertaan, jossa äiti jo rupattelikin isän kanssa niinkuin ei mitään. Tosi outoa. Halusin hivuttautua ulos autolleni ihan huomaamattomasti, ja melkein onnistuinkin siinä. Kuitenkin vähän ennen kun mä pääsin talliin, kuului se basic joka aamuinen

"Hyvää koulupäivää" äidin suusta. Mä jostain syystä hymyilin vastaukseksi, vaikken edes katsonut noihin päin, se vaan tuli automaattisesti. Istuuduin teslaani normaalin kaavan mukaan, ja peruutin ulos. Muistin myös siinä vaiheessa taas että olin sinkku nykyään, eikä Joaquinia näkynyt eilen koulussa. Mahtaakohan se hakata mut kun ilmestyy paikalle seuraavan kerran.