Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

13

28.10.2015

Menin taas aamulla Teslallani kouluun. Minuun iski taas se fakta, että olin yksin. Polly ja Corinna olivat kiinni toisissaan, Edward puhui minusta vaan paskaa nykyään, ja Joaquin seisoskeli taas yksin nurkissa. Miten olin ennen lukiota se kenen ympärillä jokanen kimma kiehnasi, ja nyt olen se kenen ympärille ei kertyisi väkeä vaikka seisoisin paikallani niin kauan, että alkasin kuihtua. Kukaan ei tulis edes katsomaan mikä minua vaivaa.

Minulla oli ensimmäisenä biologian vitoskurssi, ja olin unohtanut kirjani kotiin. Se ei edes liikuttanut minua, mitäpä minä sille enää voin. Istuin yksin penkillä käytävän päädyssä ja heiluttelin jalkojani, joita koristi mustat pitkävartiset Dr.Martensit. Olin saanut ne äidiltä synttärilahjaksi. Minun teki pahaa katsoa, kun yksi pariskunta, jotain senioreita, seisoi kiinni toisissaan ja pussaili. He olivat aika söpöjä, mietin näytinkö minäkin noin söpöltä Corinnan kanssa. Tai Joaquinin kanssa.

Opettajainhuoneen ovi oli ihan vieressä. Sieltä sisään ja ulos kulki väkeä koko ajan. Yllättävän vähän kuitenkin opettajia, suurin osa opiskelijoita. He kävivät varmaan varaamassa ajan meidän koulupsykologille, veikkaisin. Kuulemma täällä on paljon stressipotilaita, puolethan tämän koulun ihmisistä pyrkii arvosanoihin joilla pääsee Harvardiin. Kyllä se minuakin stressaisi. Äitini ja isäni ovat kouluaikanaan olleet A:n oppilaita ja äiti on käynyt koulua Princetonissakin. He olettavat, että minäkin olisin sellainen, mutta arvosanani ovat lähinnä saaneet heidät surumielisiksi. Mietin, pitäiskö minunkin mennä jutulle psykan kanssa, olen ainakin kuullut, että se naispsykologi on tosi mukava ja sen kanssa asiat tuntuivat taas järjestyvän. Ei minulla mitään sen suurempaa hätää ole, mutta kenelle muullekaan ajatuksistani, iloistani ja suruistani kertoisin, kun ei minulla ole sellaisia ystäviä tai vanhempia jotka haluaisivat kuunnella. Ehkä se psyka vaan ajattelisi, että olen typerä rikas lapsi, jolla on todellisuudessa kaikki vallan mainiosti. Ja niin minulla oikeestaan onkin, materian osalta. Minulla on kaikki mitä tarvitsen elämään, mutta tuntuu, että minussa itessäni on vähän puutteita. Ehkä se voisi auttaa.

Avasin raskaan oven opehuoneeseen, ja se pamahti samantien kiinni takanani. Minulla ei ollut oikeastaan aavistustakaan minne minun pitäsi mennä, joten ujosti käppäilin vain käytävää eteenpäin, etsien jotain merkkiä psykalle ilmoittautumisesta.

Sydämeni tippui, kun näin kuka käveli minua kohti käytävän toisesta päästä. Ja ihan varmaan hänenkin sydämensä hajosi. Se oli Joaquin, ja näin hänen naamastaan, että hän oli itkenyt itsensä uneen viime yönä. Minulle tuli kamalan syyllinen olo. Mutta samalla minusta tuntui niin kuin olisi aika nyt juuri tehdä asioista vähän paremmat, tai edes vähemmän hirveät. Ehkä se oli vähän hutaistua, mutta silti tartuin tuon olkapäähän kun hän oli kohdallani.

"Hei..." oli kaikki mitä sain alkuun ulos suustani. Joaquin vain kohotti leukaansa vastauksena.
"Ööm, kuule... oon pahoillani eilisestä. Voitaisko me jutella, ja miettiä asioita uudestaan? Ei mikään kiire" sanoin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta ja samalla lempeältä. En tiedä onnistuiko se, tuon pojan kasvoja oli vaikea lukea.

"Mä lähden" Joaquin sanoi. Minä hämmästyin, miten niin hän lähtee?

"Lähdet? Minne, mitä meinaat?" kysyin ja hymähdinkin vielä lopuksi, ihan vain luodakseni jotenkin rennomman ilmapiirin. Epäonnistuin siinä, yllättäen.

"Pois" Joaquin töksäytti.
"Isän perheen luo Argentiinaan"

"Sähän olit siellä just vaikka kuinka pitkään, miten sä voit taas lähteä?" en halunnut, että tuo lähtee. Ehkä se onkin vain pieni loma, viikko tai kaksi, silti. Joaquinin ei näkeminen olisi hirveää.

"Mun äiti hoiti asiat kuntoon. Mä vein just paperit reksille, se hommas mulle väliaikasen paikan toisessa koulussa. Mä tuun takaisin joulun jälkeen" suorastaan järkytyin siitä mitä Joaquin sanoi.