Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

21

Olen taas kotona, Crestonissa, Willis Corner 38:ssa. Seison autotallin ovella, peloissani sisälle astumisesta. Kello näyttää jo melkein kahtatoista, meidän vierailu vähän venyi. Ja toiseksi, en uskaltanut lähteä, odotin vain, että olisi niin myöhä että porukat nukkuisivat, kunnes tajusivat ettei niin tule tapahtumaan. Äiti ja isä varmaankin voisivat odottaa aamuun saakka jossen aikaisemmin tule ulos ja kohtaa karua totuutta.

Mutta vaikka se kuinka epämiellyttävää olisikin, on sekin joskus kohdattava. Ja nyt taitaa olla mun aikani, olen sentään seissyt tässä ovensuussa jo kohta puolisen tuntia, miettien, mennäkö vai eikö mennä.

Autotallista sisään johtava ovi tuo kodinhoito/kylpyhuoneeseen, joka oli pilkkopimeänä. Sytyttämättä valoja suunnistin ovelle, ja kurkistin raosta josko porukoita olisi näkyvissä. Ihmeekseni, en nähnyt ketään, ja vain yksi valokin oli enää päällä, portaikon valo. Ehkä ne kyllästyivät odottamaan. Mulla on siis turvallinen reviiri.

Onneksi meidän kotona ovet eivät narise, poistuin kylppäristä hiiviskellen, sydän hakaten, koko ajan valmistautuneena huomaamaan isän vihasta punaisen naaman jossakin nurkassa. Mutta nyt näyttää tosiaan siltä että noi ovat luovuttaneet ja menneet vain nukkumaan. Jätin autonavaimeni äänettömästi avainpöydälle keittiön nurkassa, ja se oli kuin käsky valoille syttyä uudestaan. En ehtinyt huomata kuin kirkkaiden halogeenien syttymisen, ja mut oli yhtäkkiä tyrkätty selkä seinää vasten niin että multa tuli ilmat pihalle.

"Mitä sä luulet saavuttavasi poika! Mitä sä teit sen pojan kanssa?! Mitä sä teit!?" Se oli isä, ja sen vihasta punainen naama joka säikäytti mut kuoliaaksi. Tää oli myös ollut jo pitkään mun suurin pelko, mitä jos se käy muhun käsiksi. Ja nyt se sen teki.
"Sun ei pitänyt mennä enää sen lähellekään! Mikset sä voi tehdä niinkuin käsketään?!"

"Anna anteeks!" Oli kaikki mitä mä pystyin sanomaan. Mä olisin voinut puolustaa itseäni, mutta mä pyysin anteeksi. Niinkuin se muutenkaan olisi mitään vaikuttanut, toi veti mut irti seinästä ja tyrkkäsi selkä edellä sitä vastaan uudestaan, se sattui, fyysisesti ja henkisesti. Mä näin äidin tulevan noiden makuuhuoneen suunnalta, ja jo kaukaa näki että se oli taas itkenyt.

"Pahoittele rauhassa, se ei tuu auttamaan sua mitenkään! Mun on pakko saada sut jotenkin tottelemaan, sä et oo enää mikään kymmenenvuotias kakara, sä kunnioitat mua!" Ihankuin se ois yrittänyt työntää mua seinästä läpi, niin kovalla voimalla se piti mua hallussaan. Mä en edes murtunut kyyneliin, mulla oli niin paljon kaikkea muuta mielessä.
"Mikä sua vaivaa!?"

"Alexander lopeta!" Äiti huusi väliin, ja isä irrotti kyllä otteensa musta, mutta sen murhanhimoiset silmät tuijottivat mua edelleen.

"Mä kyllä selvitän tän kaiken" isä osoitti mua etusormellaan ja lähti sitten hiukset hulmuten kohti noiden makuuhuonetta. Mä olisin voinut juosta ton perään ja lyödä sitä, mutta mä tiesin sen olevan vaan toinen täysin typerä teko, joten jätin tekemättä. Yksi väkivaltainen tässä talossa on ihan tarpeeksi.

Suuntasin askeleeni yläkertaan. Pitelin vasenta olkapäätäni, se oli tyyliin lähtenyt sijoiltaan äskeisen takia.

"Elias!" Äiti keskeytti mut, sen ääni oli niin rikkonainen, etten ollut koskaan ennen kuullut sen itkevän noin. Mä en olisi halunnut antaa sille mitään huomiota, mutta jokin mussa käski silti kääntymään ja pysähtymään.
"Älä katoa tolla tavalla enää! Kuuntele! Älä lähde noin vaan!" Se itki mulle. Mun sisintä suorastaan riipaisi.
"Mä olin huolissani" se jatkoi vielä ja katsoi mua suoraan sieluun. Se oli tosi lukitsevaa.

"Niin varmasti, siltä isäkin vaikutti" mä sanoin, tosi typerästi ja olin kääntämässä selkääni.

"Se on valvonut kaksi yötä sun takias! Se on väsynyt, ja rikki ja turhautunut... ei se haluais satuttaa sua, Elias. Olen tosissani"