Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

22

13.3.2016

Mua ei huvita mikään. Ei puhuminen, ei kuunteleminen, ei nukkuminen, ei syöminen, ei ulkona käyminen. Ei vaan yksinkertaisesti mikään. Edes Joaquin. Tai no, mulla on tosi ristiriitaiset tunteet tällä hetkellä sitä kohtaan.

Jokainen päivä on samanlainen, menen aamulla kouluun, olen yksin koulussa, tulen kotiin, menen huoneeseeni, saatan käydä syömässä voileivän tai pari, menen suihkuun ja nukkumaan, tai tarkemmin ottaen valvomaan, koska nukkuminen on tosi vaikeaa. Mä tiedän sen, että mulla on paha olla, että joku on nyt vikana, mutta mä en tiennyt sitä että sellainen fiilis voisi tulla ihan näin yhtäkkiä.

Polly on mun ainut juttukaveri, luojan kiitos isä ei hankkinut sille ihan vielä lähestymiskieltoa. Olen yllättynyt miten empaattinen se osaakaan olla. Musta tuntuu että aina kun sen maha kasvaa, sekin kasvaa ihmisenä vähän enemmän, parempaan suuntaan. Normaalisti mä vietän ruokatauot Pollyn kanssa, me istutaan ja jutellaan. Aika vaitonaisesti kyllä. Mua ei huvita puhua, ja Polly ei uskalla sanoa mitään. Tai siis kyllä mua huvittaisi jutella, muttei sanoja vaan osaa työntää ulos suusta.

"Mulla on tosi paska fiilis" mä sanoin, samalla kun piirsin näkymätöntä ympyrää puupenkkiin etusormellani.
"Tai emmätiiä. Ehkei mun pitäis olla näin rikki tästä kaikesta, joillain on asiat paljon pahemmin"

"Sulla on oikeus olla surullinen ja vihainen. Onhan toi touhu nyt ihan käsittämätöntä" Polly sanoi, sen äänensävy oli jotenkin säälivä, eikä se kuulostanut yhtään kivalta. En mä halua ihmisten säälivän mua, mitäpäs olen mennyt syntymään Alexander ja Lorelai Calvinille.

"Mä haluaisin vaan kotiin. Ja sitte kotona mä haluan vaan maata. Ja kun mä makaan sängylläni mä haluaisin... jotain lohtua" mä mutisin ja näin silmissäni sen sata kiekkaa jotka olin piirtänyt siihen näkymättömään ympyräkuvioon. Onkohan tääkään enää tervettä.
"Isästä mä en ole yllättynyt, mutta ettei äitikään sano mitään mistään"

"Mä voin samaistua. Kun mä tulin raskaaksi mä tiesin ettei isää voisi vähempää kiinnostaa, mutta mä odotin edes pientä kannustusta äitiltä. Ei se mitään kannustanu, oli vaan että omapa on virhees" Polly kertoi, ja mä tunsin olevani tosi pahoillani sen puolesta. Toi on varmaan vielä kamalampaa kuin tää mun tilanne. Olla nyt joku toinen jumissa omassa kehossasi, eikä kukaan auta sua elämään moisen kanssa.
"Meidän porukat on varmaan aika samanlaisia. Mun isä on mulle ihan tuntematon, ja äidistä mä en osaa sanoa. Se tavallaan välittää musta mutten mä sitte loppupeleissä tiiä"

"Mun porukat on just tollaisia" mä vastasin ja Polly hymähti pienesti.
"Äiti oli kaheksantoista ku se sai mut. En tiiä ehkä se vaikutti jotenki siihen ettei se osannu kiintyä muhun, se oli niin nuori. Äiti on tosi kaunis ja nuorekas, se kulkee aina kalliissa vaatteissa kotonakin, ja sillä on hurjan pitkät hiukset. Sillä on tapana heilautella niitä ärhäkästi kun se suuttuu isälle. Tai siis oli, ei ne enää kauheasti kommunikoi. Isäkin on todella täydellinen, ainakin sen mukaan millainen malli minulla on miehestä. Isä on pitkä ja komea, kauhean kärttyinen koko ajan. Siitä ei koskaan oikeastaan tiedä mitä sen päässä liikkuu. Mutta äitistä se tykkää. Ainakin ennen tykkäsi. Ne oli 17 kun äiti tuli raskaaksi. Ja meni ihan paskaksi kaikki, perhesuhteet ja tulevaisuus. Silti ne piti mut. Mutta oon kyllä huomannut että oon ollut vaan taakaksi, sitä se teetti kun niin nuorena" mä sanoin enkä yhtään miettinytkään mitä sanoin. Vasta kun huomasin Pollyn huulilla pienen, tosi pienen vähän jotenkin pakotetun hymynpoikasen, tajusin korjata.
"Mutta emmä tarkota että sä olisit-"

"Joo joo ei siinä mitää" Polly heilautti kättään naurahtaen. Pienen hetken oli taas hiljaista. Se on aikalailla aina niin jossain vaiheessa keskustelua. Mutta ei siinä musta oo mitään vikaa. Ei koko ajan tarvitse olla äänessä.
"Hei, anteeks viellä kun mä sillon syksyllä... olin niin tyhmä"