Polynomeja - FIN bxb VALMIS (korjaus käynnissä)

3

18.8.2014

Kaadoin tänään aamulla kahvini pöydälle ja äiti alkoi melkein itkeä sen takia. Että semmoinen päivän aloitus, plus äiti tai isä kumpikaan eivät olleet nukkuneet yöllä kunnolla. Ei minkään irstaan takia, vaan koska työn alla oleva oikeusjuttu oli kesken, ja niillä oli hirveä kiire saada se valmiiksi täksi päiväksi. Ja koska ne molemmat olivat väsyneitä, olivat ne myös ihan helvetin kiukkuisia. Isä kirjaimellisesti huusi minulle siitä, että herätyskelloni ääni oli liian kova. Mutta onneksi sentään päästiin ajallaan lähtemään kohti koulua. Jes, tänään se oikea lukioelämä alkaa. Olen hieman kauhuissani, ainakin sen perusteella miten amerikkalaista lukioelämää kuvataan elokuvissa ja sarjoissa.

"Nähdään iltapäivällä" äiti mutisi elämään kyllästyneenä samalla kun minä nousin ulos autosta. En edes vaivautunut vastaamaan mitään sanallista, nyökkäsin vain ja pamautin auton oven kiinni. Kuulin jo sieltä kaukaa parkkipaikalta oppilaiden naurut ja huudot, ja tunsin samantien itseni niin louneriksi etten ole koskaan tuntenut. Minulla ei kirjaimellisesti ole vielä yhtään kaveria.

Yritin näyttää vähemmän pieneltä ja avuttomalta ekaluokkalaiselta, mutta samalla sain kaikki isompien katseet niskaani. Olen oikeasti vähän hukassa, olen aina ollut kaikkien kingi, nyt olen rahvaiden joukossa, tämä tuntuu niin oudolta.

Huomasin kuitenkin kaksi vähän tutumpaa kasvoa, kävelemässä uhkaavasti minua kohti. Muistan nuo kaksi tyttöä, he olivat ihan kikseissä mun kalliista LV laukusta, varmaan tulevat taas kysymään jostain vaatekappaleestani jotain, mikäpä muu heitä kiinnostaisikaan.

"Moikka" ruskeatukkainen sanoi, ja pistin vasta nyt silmälle kuinka lyhyt tuo olikaan. Olen itse noin 175 senttiä, tuo ei voi olla 155 enempää.

"No moi" vastasin miehekkäällä äänensävylläni. Molemmat tytöt tulivat luokseni ja näyttivät siltä kuin haluaisivat sanoa jotain mutta eivät millään uskaltaneet. Söpöä.

"Oliko sun nimi joku Ilia?" Vaaleahiuksinen kysyi, posket hellästi punoittaen.

"Elias" korjasin.

"Aijaa, no mutta se lausutaan vähän niinkuin Ilia, eikö?"

"Joo"

"Hyvä. Mä oon Polly, tää on Corinna" en kestä, noiden nimet on ihan väärinpäin. Polly kuulostaa ihan joltain söpöltä kiltiltä tytöltä, mutta Polly vaaleine hiuksineen näyttää niin ämmältä että, ja niin taas Corinna kuulostaa joltain itserakkaalta bitchiltä mutta ujo Corinna näyttää pikemminkin sellaiselta söpöltä typykältä.
"Oot meijän kaa samassa ryhmässä, nii kai me voidaan sit hengata sun kaa ja silleen?"

"No siis miksei" vastasin olkiani kohauttaen ja huomasin miten Corinnan posket alkoivat vain punoittaa enemmän ja enemmän. Söpöä, ainahan niihin rikkaisiin poikiin ihastutaan ensisilmäyksellä.

Kello pirahti ja kaikki ryntäsivät sisälle. Suuntasin itse matikanluokkaan tyttöjen kanssa ja kuuntelin parhaani mukaan mitä Polly yritti minulle selittää, mutta sanoja tuli niin tiuhaa tahtia, etten pysynyt ollenkaan perässä tai erottanut missä alkoi uusi lause. Corinna raukka taisi olla vähän kolmas pyörä. Lyön vetoa, että tuo on aina jäänyt Pollyn varjoon eikä välttämättä haluaisi edes olla tämän frendi, muttei vaan jostain syystä uskalla sanoa Pollylle miten asia on. Olin oikeastaan aika helpottunut kun vihdoinkin Polly jätti minut rauhaan ja meni Corinnan kanssa istumaan omille paikoilleen. Menin omalle paikalleni ja huomasin, että se outo poika Joaquin olikin jo viereisellä tuolilla. Istuuduin mitään sanomatta hänen viereensä, ja odotin vain kiltisti hiljaa sen aikaa, kunnes opettaja tuli aloittamaan tunnin.

Minua häiritsi. Yritin keskittyä siihen mitä opettaja kertoi tulevan lukuvuoden kursseista ja suunnitelmista, mutta yksi silmäpari tuijotti minua salaa koko ajan. Kyllä, Joaquin. En tiedä mikä minussa oli niin kiinnostavaa, mielestäni paidassani ei ollut kahvitahraa tai mitään muutakaan mälliä, mutta tuo vain tuijotti minua koko ajan tummien hiustensa takaa ja se oli aivan helvetin ärsyttävää. Ja kun opettaja viimein alkoi kertoa meille tämän päivän tehtävistä, tuo siirsi katseensa luokan etuosaan, jottei missaisi kaikkia ohjeita. Arvatkaa oliko tehtävänä taas tehdä joku helvetin parihaastattelu. Jumalauta kun rakastan näitä matikantunteja, alkaa melkein olla ikävä kaikkia murto- ja desimaalilukuja.