15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Hätkähdän hereille, kun Ruusa tökkää minua kyynärpäällä. "Haloo, ope puhuu sulle", hän supattaa korvaani. Matematiikan opettajamme neiti Mäkelä seisoo kädet lanteillaan ja tunnen koko luokan tuijottavan minua.
"Häh?"
"Että voisiko Siru herätä tähän maailmaan ja tulla selvittämään tänne luokan eteen tämän kolmion trigonometriset funktiot?"
Puristan suuni tiukaksi viivaksi ja päädyn kohauttamaan olkiani. "En mä osaa."
Opettajan ilme muuttuu turhautuneesta vihaiseksi ja puristaa lanteitaan niin kovaa, että siihen tulee varmaan mustelmat molemmin puolin. "Näitkö kivoja unia?"
Koko luokka tirskuu ja kohautan olkiani uudestaan.
"Jos menisit tästä sitten suoraan rehtorin kansliaan. Työsopimuksessani ei sanota, että minun tulisi opettaa tiedottomassa tilassa olevia oppilaita", opettaja sanoo ja osoittaa ovea. "Vie sellaiset terveiset rehtorille."
"Okei. Sori", sanon pahoitellen ja kerään kirjani ja vihkoni reppuun. "Nähään ruokavälkällä", kuiskaan Ruusalle, joka yrittää pidättää nauruaan. Hänestä on aina todella koomista, että minä, joka tarvitsisin eniten opetusta, joudun aina lähtemään luokasta ensimmäisenä.
"Tervetuloa takaisin tunnilleni heti, kun olet saanut nukuttua kunnon yöunet. Ja yöunet nukutaan yleensä kotona", opettaja huikkaa vielä kun pääsen ovelle.
Pakotan hymyn kasvoilleni. "Eli nähään kymmenen vuoden päästä", huikkaan takaisin ja saan sillä koko luokan repeämään nauruun. Opettaja pudistelee päätään turhautuneena, joten koen parhaakseni liueta paikalta.
Pompin portaat alas koulumme ensimmäiseen kerrokseen, jossa rehtorin kanslia sijaitsee. Painan ovessa olevaa summeria ja pääsen heti sisään. Rehtori katsoo minua silmälasiensa alta niin kuin hän katsoo joka kerta, kun tulen tähän huoneeseen. Ja se tapahtuu ihan liian usein.
"Siru Kantola, tapaamme jälleen", hän murahtaa ja aistin hänen äänensävyssään pienen hilpeyden. "Mitäs tällä kertaa?"
"Nukahdin. Ja neiti Mäkelän työsopparissa ei kuulemma käsketä opettaa tiedottomassa tilassa olevia oppilaita", vastaan yrittäen muistaa sanasta sanaan opettajan lähettämät terveiset. "Tai jotain sinne päin."
Rehtori naurahtaa ja sulkee edessään olevan paksun kansion. "Vai niin."
Koulumme rehtori on nimeltään Vesa, tuttavallisemmin Vesku, ja hän on maailman rennoin rehtori. Muut eivät tosin ole sitä mieltä, mutta minä tunnen hänet. Hänellä on vain ilkeä katse, mutta ei hän ole ilkeä. Kukaan muu koulun oppilaista ei vain ole viettänyt hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin minä. En tiedä, onko se nyt kauhean arvostettava meriitti, mutta kuitenkin.
