15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Hei muistakaa käydä lukemassa ensin edellinen luku, jonka julkaisin toissapäivänä, jos siitä ei oo tullu teille ilmotusta!!
Tää wattpad ei nyt oikeen suostu yhteistyöhön eikä tänkään luvun julkasusta meinannu tulla mitään 😥
Inhottaa ku olis motivaatiota kirjottaa, mut tää wattpadin lagaus syö sitä hulluna, ku ei tuu samalla tavalla lukukertoja ja kommentteja kun ennen tätä paskaa päivitystä. Toivottavasti tää palautuu ennalleen pian!
Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3
ओह! यह छवि हमारे सामग्री दिशानिर्देशों का पालन नहीं करती है। प्रकाशन जारी रखने के लिए, कृपया इसे हटा दें या कोई भिन्न छवि अपलोड करें।
— S I R U —
Minut huomatessaan Marius pyöräyttää haavan päälle sideharson ilmekään värähtämättä. Katson kauhuissani kuinka vaalean harson läpi tulvii verta, sen yläpuolella olevat pistojäljet helottaa kirkkaina muuten niin kalpeaksi muuttuneella iholla. Kurkkua kuivaa, kun hän kiristää sidettä tiukemmin ranteen ympärille ja haluaisin ihan oikeasti oksentaa. Marius napsauttaa valon kiinni vessasta, työntää oven kiinni ja katsoo minua ihan täysin ilmeettömästi. Ihan kuin kaikki olisi hänelle samantekevää. Kaikki se suloinen vihreys hänen silmissään tuntuu kadonneen kuin tuhkana tuuleen, kuin mitään elämäniloa ei olisi niissä koskaan ollutkaan, ja lopulta hän kääntää lasittuneen katseensa pois omistani.
"Ootko sä - ootko sä kunnossa?"
Kysymykseni on typerin koskaan, siihenhän on ilmiselvä vastaus suoraan edessäni. Ei hän ole kunnossa, ei lähellekään.
"Lähe kotiin Siru."
Mariuksen hyinen äänensävy muuttaa koko sieluni jääkylmäksi. Kuin olisin katsonut Muumilaaksoon ilmestynyttä jäärouvaa suoraan silmiin, muuttunut jääksi eikä yksikään kamiina voisi lämmittää minuun takaisin eloa. Lihakseni surkastuu ja päässä heittää, sydän paukuttaa tahtia rinnan alla kovemmin.
"Mitä?"
"Lähe menee", Marius toistaa. "Mä en - mä en halua sua tänne."
Marius ei katso minua silmiin. Hän ottaa hitaita askeleita kohti keittiötä, kohti keittiön pöydällä nököttävää Jägermeisteria ja kaataa siitä yskänlääkkeeltä näyttävää rusehtavaa nestettä lasin pohjalle. Hän juo sen parilla kulauksella, irvistää ja ottaa jonkun tabletin pöydän laatikosta kiskoakseen sen alas samalla litkulla. Hän näyttää niin riutuneelta, harmaa varjo vanhasta.
Hengitys ei kulje.
"Kuulitko?" Marius sanoo katse pullossa, jota hän pitää vapisevassa kädessään. Siinä kädessä, jossa on konkreettisia muistoja sisältä tulvivasta pahasta olosta, joita tällainen 15-vuotias ei voi koskaan ymmärtää.
